Tyttö on hyvä sellaisenaan – silpomatta

11. lokakuuta juhlitaan tyttöjä – on kansainvälinen tyttöjen päivä. Samaan aikaan yli 200 miljoonaa tyttöä ja naista kärsii sukuelinten silpomisen seurauksista. Miksi haitallinen perinne jatkuu? Ja ennen kaikkea: miten se saataisiin loppumaan?

Lukiessasi tätä blogia jossain päin Afrikkaa, Lähi-itää, kenties Etelä- tai Kaakkois-Aasiaa silvotaan terveenä syntynyt tyttö. Hän on ehkä nelivuotias tai nuorempi, kenties teini-ikäinen. Tyttö voi myös asua Euroopassa.

Tyttö ei tiedä tarkkaan, mistä on kyse, miksi ja miten hänet ”puhdistetaan”. Hän haluaa kuulua joukkoon ja olla mieliksi äidilleen. Hän on kasvanut ajattelemaan, että leikattu tyttö on hyvä tyttö – ja että näin tullaan oikeaksi naiseksi. Niin kuin äiti.

Myöhemmin elämässä tytölle ehkä selviää, ettei kaikkia maailman naisia silvota. Että on naisia, joiden sukuelimissä ei ole arpia, joiden ei tarvitse pelätä hengenvaarallisia tulehduksia ja joille virtsaaminen on helppoa kuten pikkulapsena. Naisia, joita ei leikata auki hääyötä tai synnytystä varten.

Tyttöjen sukuelinten silpominen loukkaa oikeutta terveyteen, turvallisuuteen ja koskemattomuuteen. Se on epäinhimillistä alentavaa kohtelua, joka rinnastuu kidutukseen.

Kyse on väkivallasta, jolla kontrolloidaan naisen kehoa ja seksuaalisuutta. Sudanilaisen kirurgin ja naisten oikeuksien aktivistin Nahid Toubian sanoin toimenpiteessä ”poistetaan naisen seksuaalielimet ja jätetään hänen lisääntymiselimensä”. Pojalle vastaava menettely tarkoittaisi peniksen amputaatiota.

Ihmisoikeusnäkökulmasta kaikki silpominen on väärin. Tyttöjen kohdalla sen muodot seurauksineen vaihtelevat symbolisesta neulanpistosta vakavaan vammautumiseen. Äärimmäisimmillään poistetaan klitoris, pienet häpyhuulet ja suuri osa isoista häpyhuulista, jotka ommellaan lopuksi yhteen. Kuukautisvuodolle ja virtsalle jää pieni aukko.

Kaikki silpomisen variaatiot kytkeytyvät patriarkaalisen kunniaetiikan pyrkimykseen säilyttää koskemattomuus ennen avioliittoa. Tätä haitallista perinnettä pitävät yllä erityisesti naiset.

Äiti muistaa oman kipunsa, hitaasti paranevat haavat. Mutta hän haluaa, että naiseksi kasvava tyttö hyväksytään ja pääsee naimisiin. Leikkaamattomuus leimaa ja eristää muista. Kyse on perheen maineesta, häpeän välttämisestä.

Syvälle kulttuuriin juurtunut perinne ei näyttäydy väkivaltana vaan väistämättömänä, naiseuteen kuuluvana asiana. Toimenpiteitä tekeville naisille tästä luopuminen tarkoittaisi toimeentulon menetystä. Miten ketju voidaan katkaista?

Medianäkyvyys on tärkeää, mutta se on osin johtanut ymmärtämättömään kauhisteluun ja vahvistanut ennakkoluuloja erityisesti muslimeja kohtaan. Silpomista ei harjoiteta kaikissa muslimimaissa ja sitä esiintyy myös kristittyjen keskuudessa. Yksilön oletettu kulttuuritausta ei todista hänen asenteestaan.

Suomessa silpomista ei ole säädetty erikseen rikokseksi, vaikka Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus siihen velvoittaa. Törkeän pahoinpitelyn kategoria on katsottu riittäväksi. Oikeustapauksia ei Suomessa ole.

Silpomisen ovat kriminalisoineet useat Euroopan maat kuten Norja, Ruotsi, Tanska ja Saksa sekä monet perinnettä harjoittavista maista kuten Egypti. Rikosoikeus ei silti ole ratkaissut ongelmaa. Toivo tyttöjen paremmasta huomisesta on asennemuutoksessa.

Asennemuutoksessa tärkeintä on dialogi. Ei saarnaaminen, syyllistäminen tai rangaistuksilla uhkaaminen vaan hyvinvoinnin faktat – ja nimenomaan myös yhteisön päättävässä asemassa oleville miehille. Esimerkiksi tieto synnytyksen riskeistä auttaa kyseenalaistamaan silpomisen mielekkyyden.

Suomessa 1990-luvulla alkanut ennaltaehkäisevä työ on ollut hyvää, mutta sitkeää puurtamista tarvitaan edelleen. Koska silpomisen katsotaan palvelevan yhteistä etua, siitä voidaan luopua vasta kun koko yhteisö sitoutuu muutokseen. 

Satu Lidman

Teksti on kirjoitettu Ihmisoikeusliiton vierailevana blogistina ja julkaistu myös täällä.