keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Tyttöjen hyvinvoinnista. Miksi seksuaaliväkivaltatyö on tärkeää?


Suomessa moni asia on hyvin ja sukupuolten tasa-arvo on verraten korkealla tasolla. Silti Suomi on yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista tytöille ja naisille. Tämä ei ole vain yksittäisten uhrien ongelma vaan koko yhteiskuntaa koskeva kysymys.

Huonon kohtelun, syrjinnän ja väkivallan aiheuttama pahoinvointi heijastuu yksilön lähipiiriin ellei siihen puututa. Tästä seuraa helposti ylisukupolvisuuden kierre, jossa väkivallalle altistumisen ja väkivallan tekemisen todennäköisyys kasvavat eri ihmisten elämässä.

Euroopan perusoikeusviraston laajan tutkimuksen (2014) mukaan 17% suomalaisnaisista on kokenut kumppaninsa tai jonkun muun tekemää seksuaaliväkivaltaa 15 vuotta täytettyään (raiskaus, raiskauksen yritys tai muu pakottaminen seksuaalisiin tekoihin).

Pyysin haastattelemiani seksuaaliväkivaltaa kokeneita nuoria naisia arvioimaan, millaista heidän elämänsä olisi, jos he eivät olisi saaneet tilanteeseensa apua. Vastaukset tukevat tutkimustietoa seksuaaliväkivallan seurausten vakavuudesta.

Nuorten tilanne on erityisen haavoittuva, sillä väkivaltakokemus vaikuttaa kehittyvään identiteettiin. Ilman apua he saattaisivat pitää väkivaltaa edelleen omana syynään. Heidän olisi vaikeaa löytää voimavaroja opiskeluun tai työntekoon. He eivät jaksaisi olla läsnä vanhempina. He saattaisivat jatkaa väkivaltaisessa parisuhteessa.

Seksuaaliväkivaltaa kokeneiden tiedetään kuuluvan mielenterveysongelmien riskiryhmään. Esimerkiksi masennus ja itsetuhoisuus ovat yleisiä seurauksia. Seksuaaliväkivaltatyö voi pelastaa ihmishenkiä.

”Mä en tiedä oisinks mä edes hengissä tässä kohtaa. Kyllä mä aika syvissä vesissä kävin siinä. Mä oisin varmaan tappanu itteni ihan suoraan sanottuna.”

Tyttöjen turvallisuus on ihmisoikeuskysymys. Valtiolla on velvollisuus ehkäistä ja torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja syrjintää. Vuoden 2017 #metoo-kampanjoinnin aikana myös nuorten kokemukset alkoivat saada näkyvyyttä, mutta ongelmat eivät ole hävinneet.

Tytöt ja nuoret naiset kohtaavat jatkuvasti vallankäyttöä ja seksistisiä asenteita niin lähisuhteissa, julkisessa tilassa, oppilaitoksissa kuin työpaikoilla. Normalisoituessaan osaksi arkea nämä kokemukset heikentävät omien oikeuksien ja väkivallan vakavuuden tunnistamista. Avun piiriin hakeutuminen vaikeutuu.

Silloinkin kun seksuaaliväkivaltaa kokenut saa asianmukaista apua, hänellä on usein edessään vuosien toipuminen. Haastatteluissa todettiin, että sukupuolen lisäksi nuoren iän huomioiva, omaan tilanteeseen räätälöity ja riittävän pitkäkestoinen apu on välttämättömyys.

”Parista tapaamiskerrasta ei olisi        ollut mitään hyötyä.”

Avun saamisesta huolimatta väkivaltakokemus kasvaa osaksi minuutta. On opittava hallitsemaan tekijöitä, jotka laukaisevat tuskalliset muistot. Esimerkiksi raiskausuutisointi voi aiheuttaa ahdistuskohtauksia vielä vuosien jälkeen.

Seksuaaliväkivaltatyö on äärimmäisen tärkeää ja siihen kuuluu myös ennaltaehkäisy. Tämän on aikuisten vastuulla. Tarvitaan asenteet läpäisevää, arkeen juurtuvaa tasa-arvotyötä sekä ikä- ja sukupuolisensitiivisyyden erityisosaamista.

Puutteellinen seksuaalikasvatus näkyy esimerkiksi kouluissa kiusaamisena ja häirintänä, kuten Helsingin Tyttöjen Talon asiantuntijat hiljattain totesivat (HS 9.10.2018). Tämä on osa seksuaaliväkivallan kirjoa.

Sekä ennaltaehkäisyyn että väkivaltaa kokeneiden oikea-aikaiseen ja riittävään auttamiseen kannattaa resursoida. Tämä tuottaa säästöjä muun muassa sosiaali- ja terveyspalveluissa inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Tyttöjen päivänä on syytä juhlia naiseksi kasvavien tyttöjen potentiaalia. Heidän osallisuuttaan ja toimijuuttaan on tuettava tarmokkaasti. He ovat selviytyjiä. Heidän hyvinvointinsa on koko yhteiskunnan etu – ja vastuu!

Satu Lidman


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Poikien valmentajalle

Kiitos sinulle viisas ammattilainen, joka ymmärrät paikkasi miehiksi kasvavien poikien valmentajana. Näet roolisi paitsi urheilulajiin innostamisessa myös elämään valmentamisessa. Tajuat olevasi kasvattaja avainpaikalla. Sinä olet yksi poikien tärkeistä miehenmalleista.

Moni poika viettää sinun kanssasi useita tunteja viikossa harjoituksissa, kenties peleissäkin. Sinulla on myös käsitys poikien välisistä pukkarikeskusteluista ja valmiudet puuttua epäasiallisuuksiin tai kiusaamiseen. Tämä heijastuu niin pelikentälle kuin sosiaaliseen suhteisiin sen ulkopuolellakin. Sinulla on suuri vaikutus poikien asenteisiin.

Olet oikeutettu auktoriteetti, joka ohjaa reiluuteen, toisten huomioon ottamiseen ja omien taitojen haastamiseen rakentavalla tavalla. Tunnistat pojissa väsymyksen merkit ja osaat myös kehottaa lepäämään tarvittaessa. Vaadit sopivasti, mutta et pakota. Sinä et purista kättäsi nyrkkiin kentän laidalla ja huuda naama punaisena:

-       Menikö pupu pöksyyn, ootko mies vai hiiri?
-       Nyt jumalauta toimintaa! Sun pitää pystyy suorittaa!
-       Ootsä hölmö, eksä vieläkään osaa?

Et sulje silmiäsi vaan reagoit, jos näet tuuppimista tai haukkumista. Et ole sokeutunut pakkomielteiseen voitontavoitteluun, jolle kaikki muu olisi alisteista. Siksi näet harjoituksissa kasvavaa itseluottamusta ja vaihtopenkillä iloisia ilmeitä silloinkin, kun joukkue on häviämässä. Siksi harjoituksiin tullaan taas uudelleen – oppimaan, ei häpeämään epäonnistumisia.

Kiitos sinulle valmentaja, joka et nöyryytä poikia kun kaikki ei mennyt putkeen. Olet aikuinen mies ja tunnet vastuusi. Et käytä valta-asemaasi kyykyttämällä. Sinulle ei tulisi mieleenkään käskeä lapsia punnertamaan rangaistuksena.

Sinä keskityt rohkaisemaan, neuvomaan ja motivoimaan. Opetat sietämään ja käsittelemään pettymystä. Katsot lajissa kehittymistä pitkällä tähtäimellä etkä tuijota liikaa pistetilastoja. Lähestyt harjoittelua myönteisen kautta. Olet napakka mutta lempeä.

Urheiluvalmentajana rakennat ilmapiiriä, jossa jokainen poika saa kasvaa turvallisesti omaan täyteen potentiaaliinsa, mutta oppii myös näkemään miten oma toiminta vaikuttaa muihin. Sinun puheenparteesi kuuluu todeta:

-       Hyvä pojat, reilu peli!
-       Hieno yritys, ensi kerralla onnistuu!
-       Anna femmat!

****

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu yhä enemmän kasvavien poikien ja nuorten sekä aikuisten miesten pahoinvoinnista. Tähän liittyvät vakavat, jo pitkään tunnetut ongelmat, kuten miesten yliedustus itsemurha- ja väkivaltarikostilastoissa. Mutta kyse on myös lapsuuden ja nuoruuden identiteettikehityksestä, jota hyvä urheiluvalmennus voi osaltaan tukea.

Nyt vihdoin herätys näkemään, miten historian uumenista kumpuavat, syvälle kulttuuriin juurtuneet käsitykset sukupuolesta rajoittavat miestenkin elämää! Ne aiheuttavat ahdistusta ja riittämättömyydentunnetta. Suoritus- ja pärjäämiskeskeinen alfaurosmentaliteetti ei jalosta empatiataitoja. Tästä kärsivät niin yksilöt kuin yhteiskuntakin.

Millaisia miehiä haluamme kasvattaa? Millaista mieheyden kulttuuria pidämme yllä? Mitä katsomme sormien läpi – mihin olemme valmiit puuttumaan ja miten?

Satu Lidman

Ahtaista sukupuolirooleista on keskusteltu hiljattain muun muassa täällä:






#toksinen #maskuliinisuus #pojat #häpeä #empatia #urheiluvalmennus #docventures #äijinlause #StopNyt #metoo #mentoo #Docventures #Väkivaltakulttuurinperintö

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Raiskatun häpeä vai yhteinen ongelmamme?


--> -->
Vuonna 2018 Suomen valtiota velvoittaa Euroopan Neuvoston yleissopimus Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, ns. Istanbulin sopimus. Itse asiassa se astui voimaan elokuussa 2015, siis reilut kaksi ja puoli vuotta sitten.

Artikla 36 koskee seksuaalista väkivaltaa mukaan lukien raiskaus. Johtoajatuksena on, että suostumuksen puute tekee näistä teoista rikoksia. Meillä kuitenkin painottuu edelleen historiallista perua oleva käsitys, jossa fyysinen väkivalta tai sillä uhkaaminen määrittää seksuaalirikosten moitittavuutta.

Onnistuuko seksuaalirikoslainsäädäntö perustehtävässään, itsemääräämisoikeuden suojelemisessa? Onko jopa kysyttävä, vallitseeko Suomessa valtion tukema tai vähintään hiljaisesti hyväksymä raiskauskulttuuri?

Termi on peräisin 1970-luvun feministisestä tutkimuksesta ja se on vuosien varrella herättänyt paljon kiivaita tunteita ja kritiikkiä sekä tahallisia että tahattomia väärinkäsityksiä.

Ongelmallisia ovat esimerkiksi tulkinnat, joissa raiskauskulttuurista puhumisen katsotaan syyllistävän kaikkia miehiä kollektiivisesti, ikään kuin väkivalta olisi maskuliinisuuteen sisäsyntyisesti leivottu ominaisuus. Tällainen ajattelu on loukkaavaa eikä se edistä väkivallan torjumista.

Käsitteellä on myös vahvuutensa, mikäli sillä viitataan seksuaalisen väkivallan vakavuutta vähätteleviin asenteisiin. Silloin se voi näyttää, miten tekoja katsotaan läpi sormien tai jopa oikeutetaan niin ihmisten kuin yhteiskunnan tasolla.

Tällaisessa asenneilmapiirissä vastuutaan väistelevät sekä väkivallantekijät että heidän puuhiaan sivusta seuraavat mutta niistä vaikenevat henkilöt. Väkivaltaa kokeneet sen sijaan tuntevat tyypillisesti häpeää, joka estää heitä hakemasta apua silloinkin kun sitä on saatavilla.

Raiskauksien lisäksi tämä heijastuu muihinkin seksuaalisuutta loukkaaviin tekoihin, kuten viime aikoina puhuttaneeseen ahdisteluun oppilaitoksissa. Kouluterveyskyselyn mukaan mm. kokemukset vastentahtoisesta intiimistä koskettelusta ja seksiin painostamisesta ovat yleisiä.

Seksuaaliväkivalta kaikissa muodoissaan tuottaa pahaa oloa koko yhteiskuntaan. Siksi on kaikkien ihmisten asia tiedostaa sen haavoittavuus. Kysymys on sekä naisten että miesten, niin tyttöjen kuin poikien sekä sukupuolensa muulla tavalla identifioivien hyvinvoinnista.

Ennaltaehkäisyn ja varhaisen puuttumisen lisäksi on keskeistä viestittää nollatoleranssista lainsäädännöllä. Samalla on panostettava väkivaltaan syyllistyneiden katkaisuohjelmiin uusintarikollisuuden minimoimiseksi.

Onkin erinomaisen hienoa, että Suomessa on menty viime vuosina monessa asiassa eteenpäin.

Rikoslakia on viilattu, Helsinkiin avattu SERI-tukikeskus päivystyspuhelimineen auttaa moniammatillisesti 16 vuotta täyttäneitä seksuaaliväkivallan uhreja. Nuorille tarjotaan muutamissa kaupungeissa tärkeää matalankynnyksen apua Tyttöjen ja Poikien Taloilla. Opetushallitus laati äskettäin kouluille ohjeistuksen seksuaaliseen häirintään puuttumiseksi.  

Vuoden 2018 naistenpäivänä eduskunta käsittelee (jälleen) suostumuksen puutteen sisällyttämistä raiskausmääritelmään. Mahtaako lakialoite (LA 4/2018 vp) tältä osin muuttaa historian kulkua?

Satu Lidman

 #suostumus2018 #itsemääräämisoikeus #Väkivaltakulttuurinperintö

maanantai 2. lokakuuta 2017

Kunniaan liittyvät rikosepäilyt ja tulkkauksen haasteet

Suomessa valtaosa kunniaan liittyvän väkivallan teoista jäänee piiloon. Myös esitutkintaan päätyneiden rikosepäilyjen käsittely on ongelmallista erityisesti silloin, kun yhteinen kieli puuttuu. Tulkin kielitaito ei silti yksin riitä takaamaan esitutkinnan laatua tältä osin, sillä kyse on myös kulttuurin tulkkauksesta.

Tulkin sukupuolella ja taustalla voi olla keskeinen merkitys siihen, millaisena kertomus välittyy poliisille. Naisille voi olla vaikeaa puhua puolison tekemästä väkivallasta ja seksuaalisesta väkivallasta, mikäli tulkki on mies tai kuuluu samaan yhteisöön. Valtasuhteet voivat näin estää tapahtumia välittymästä totuudenmukaisesti.

Lisäksi väkivaltaa kokeneen luottamus viranomaisiin voi olla heikko, mikäli hänellä on aiemmasta kotimaastaan huonoja muistoja poliisista. Jos uhri ei esitä vaateita ja näyttö on puutteellista tutkinta vaarantuu.

Tulkkaus voi osaltaan vaikeuttaa väkivallan tunnistamista poliisissa, mikäli tulkki ja tulkattava jakavat samankaltaisen ymmärryksen kulttuurisesti perustellusta väkivallasta. Esimerkiksi tyttöjen sosiaalisten suhteiden rajoittaminen saattaa tuolloin kääntyä vanhempien velvollisuuksiin kuuluvaksi suojelemiseksi ja jopa fyysinen väkivalta voidaan ymmärtää oikeutetuksi.

Omasta taustastaan johtuen tulkki saattaa tahattomastikin käyttää sanavalintoja, jotka hämärtävät tapahtumien rikosluonnetta. Siksi poliisia on koulutettava paremmin ”haistamaan” tilanteet, joissa esimerkiksi pahoinpitelyyn vaikuttavat kulttuuriset ja sukupuolittuneet käsitykset naisten ja miesten kunniallisesta käytöksestä. Tämän tulee johtaa kulttuurisensitiiviseen esitutkintaan, jossa tapahtumat selvitetään mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tulkinnanvaraisuuden riskit tiedostetaan.

Vaikka rikosepäilyn tutkintaa seuraisivatkin syyte ja tuomio, saattaa väkivallan uhka jatkua siihen liittyvän yhteisöllisyyden vuoksi kun viranomaiskontakti ja tulkkaustilanteessa välittynyt tieto tulee ilmi yhteisölle. Asianosaisten taustasta huolimatta epäiltyyn rikokseen ei tosin välttämättä liity kunniatematiikkaa, mutta poliisin on osattava puntaroida tätä mahdollisuutta.

Kunniamotiivi ei vaikuta rikosnimikkeeseen eikä rangaistusasteikkoon, mutta sen tiedostaminen on oleellinen osa esitutkinnan laatua. Yhteisön mahdollisesti harjoittama kontrolli voi vaikuttaa sekä uhrin kertomukseen että hänen turvallisuuteensa.

Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus ja rikosuhridirektiivi korostavat kunniakäsitysten motivoimien rikosten sukupuolittuneisuutta. Uhrit tarvitsevat erityistä tukea ja suojelua myös rikosepäilyä selvitettäessä. Uudistunut esitutkintalaki velvoittaa poliisia huolehtimaan entistä paremmin asianomistajan oikeuksista, kuten laadukkaasta tulkkauksesta. Esitutkintaviranomaisten on myös määrättävä tehtävään uusi tulkki, mikäli asianosaisen oikeusturva sitä edellyttää.

Sekä poliisi että tulkit tarvitsevat lisää koulutusta kunniaan liittyvän väkivallan tuomista haasteista esitutkinnalle. Tällä hetkellä ilmiön tunnistaminen ja huomioiminen ylipäätään on puutteellista, kuten käy ilmi myös Ihmisoikeusliiton vuonna 2016 julkaisemasta selvityksestä.

Erityisesti harvinaisissa kielissä sopivan tulkin löytäminen ei ole helppoa eikä aina voida käyttää ammattitulkkia. Tehtävään määrätään tuolloin henkilö, jolla katsotaan olevan riittävät taidot. Kunniaan liittyvän väkivallan esitutkinnassa on kuitenkin voitava taata samanlainen oikeusvarmuus kuin muissakin väkivaltarikoksissa. Ammattimaisesti toimivalla, sekä oikeuskieleen että tulkattavan kulttuuriin perehtyneellä tulkilla on keskeinen rooli asianosaisten oikeusturvan kannalta.

Tämä Sini Suomisen kanssa tehty yhteiskirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 2.10.2017.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Kunnia, kulttuuri ja väkivalta

Kunniaan liittyvä väkivalta on ongelma myös Suomessa. Sen kohteena ovat erityisesti naiset ja alaikäiset tytöt. Tekijä on tyypillisesti isä, aviomies, veli tai setä – ainakin kun asiaa katsoo puhtaasti rikosoikeuden näkökulmasta.

Ilmiö kuitenkin eroaa muusta lähisuhdeväkivallasta yhteisöllisyytensä vuoksi. Sen syvällisempi ymmärtäminen edellyttää myös kulttuurin, ja erityisesti tähän kiertyvän sukupuolittuneisuuden huomioimista.

Tämän väkivallan syntymiseen ja piiloutumiseen eivät vaikuta ainoastaan tekijän ja väkivaltaa kokeneen suhteet vaan taustalla on laajempi verkosto. Siksi lähisuhdeväkivallan torjumiseksi kehitetyt metodit ja oikeusjärjestyksen individualistiset rakenteet eivät sellaisinaan riitä.

Yhteisöllisyys, jossa kunniakäsityksillä on keskeinen merkitys ja yksilön arvostus pohjaa sukupuolittuneeseen hierarkiaan, määrittää sopivan ja epäsopivan käytöksen rajat varsin eri tavoin kuin valtavirtasuomalaisuus. Tämä ei sinällään ole kielteistä, onhan yhteisö myös jäsentensä tuki ja turva.

Kolikon kääntöpuolena ovat tilanteet, joissa yhteisön kunniakäsitysten ja edun koetaan olevan ristiriidassa yksilön käyttäytymisen kanssa. Tällaiset tulkinnat altistavat väkivallan mahdollisuudelle, vaikkakaan eivät vääjäämättömästi johda siihen.

Kärjistäen kyse on sekä naisten siveyden kontrollista että miehiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta toimia suojelijoina, mutta tarvittaessa myös rankaisijoina. Näistä elementeistä huolimatta mitään kulttuuria ei saa määritellä vain väkivallan kautta.

Yhteisön yhtenäisyys on aina harha, ja sen jäsenillä on monenlaisia näkemyksiä esimerkiksi sukupuolirooleista ja käytösnormeista. Yhteisöllisestä kulttuurista ja väkivallasta puhuttaessa onkin syytä olla tarkkana.

On varottava leimaamasta mitään ryhmää yksioikoisesti naisia alistavaksi ja väkivaltaa suosivaksi, sillä vastakkainasettelut eivät edistä dialogia. Samalla on uskallettava toimia olemassa olevien ihmisoikeusongelmien korjaamiseksi. Tämä vaatii viranomaisilta ja muulta yhteiskunnalta jatkuvaa valppautta ja herkkyyttä erottaa yhteisöllisyyden kielteiset ja myönteiset puolet toisistaan.

Väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta, kuten todetaan myös Suomea sitovassa Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimuksessa. Kunniaan liittyvän väkivallan torjumiseksi sen erityispiirteiden tunteminen on silti välttämätöntä.

Suomessa ei ole tapahtunut yhtään henkirikosta, jonka motiiviksi kulttuuriset kunniakäsitykset olisi identifioitu. KHO:n heinäkuisen karkotuspäätöksen taustalla oli oman sisaren pahoinpitely, sillä näyttö murhan suunnittelusta katsottiin puutteelliseksi. Kuten tässäkin tapauksessa, väkivallan kehä alkaa usein pitkittyneestä henkisestä kontrollista ja elämänpiirin rajoittamisesta, joka saattaa konfliktitilanteissa eskaloitua fyysisiksi teoiksi.

Näitä merkkejä on opittava tunnistamaan paremmin muun muassa oppilaitoksissa sekä sosiaali- ja terveysviranomaisissa ja poliisissa. Väkivaltaa kokeneet eivät useinkaan itse ilmoita asiasta. He eivät välttämättä miellä olevansa rikoksen uhreja tai haluavat pysyä lojaaleina perheelleen. Vaikenemisen taustalla voi olla myös pelko väkivallan jatkumisesta sekä yhteisön maineen tahriintumisesta ympäröivän yhteiskunnan silmissä.

Kunniaa liittyvän väkivallan ehkäisy ja väkivaltariskissä olevien sekä väkivaltaa kokeneiden auttaminen on mahdollista, mutta siihen tarvitaan nykyistä vahvempia rakenteita.

Kunniaan liittyvä väkivalta ei ole vain sitä harjoittavissa yhteisöissä elävien murhe. Kuten muukin lähisuhdeväkivalta, se heijastuu yleiseen hyvinvointiin esimerkiksi työpaikkojen ja lasten koululuokkien kautta. Jos Suomi haluaa profiloitua oikeusvaltiona itsenäisyyden juhlavuonna, on tämän tarkoitettava myös kunniaan liittyvän väkivallan torjumista.

Satu Lidman

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 30.8.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Väkivallan näkeminen on väkivaltakokemus


Kun lapsi todistaa väkivaltatilanteita läheisten kesken tämä aiheuttaa hänessä paitsi pelkoa myös huolta, ahdistusta ja stressiä. Tällainen väkivalta on aina vahingollista lapselle, vaikka häneen ei suoraan kohdistuisi sanoja tai tekoja. Siksi väkivaltatyössä on panostettava entistä tarmokkaammin myös lapsiin.

Amnestylle laatimastani kuntaselvityksestä käy ilmi, että perheessä tapahtuvan väkivallan kirjaaminen ja puheeksi ottaminen sosiaali- ja terveyspalveluissa on monin paikoin edelleen puutteellista. Tämä ei ole lapsen edun mukaista.

Turvakotien paikkamäärän nostaminen ja maantieteellisesti parempi kattavuus on välttämätöntä myös väkivaltaa kokeneiden lasten oikeuksien kannalta. Kuitenkin nimenomaan ennaltaehkäisyyn ja toisaalta riittävään jälkihoitoon on tärkeää resursoida.

Väkivaltailmiöitä tarkasteltaessa huomio kiinnittyy usein vain niiden räikeimpiin muotoihin, kuten pahoinpitelyihin. Tosiasiassa kyse on tyypillisesti pitkittyneestä, osaksi perheen elämää normalisoituneesta tilanteesta. Tämän vuoksi myös väkivallan vaurioiden korjaaminen on lähtökohtaisesti pitkä prosessi.

Yhtä lailla suuren yleisön kuin poliittisten päättäjien sekä oikeus- ja auttamisjärjestelmän on syytä sisäistää laajempi väkivaltakäsitys. Väkivalta ei ole vain lyöntejä vaan se on monenlaista henkistä alistamista ja kontrollia sekä seksuaalista ja taloudellista väkivaltaa. Kaikki tämä voi kohdistua myös lapsiin, välillisesti tai välittömästi.

Pienikin lapsi aistii väkivallan ilmapiirin, vaikka aikuiset kuvittelisivat, ettei hän näe eikä kuule. Kuten aikuisilla, saattaa lapsenkin väkivaltakokemus jäädä piiloon siihen liittyvien häpeäntunteiden vuoksi.

Lapsi saattaa kuvitella, että vanhempien välinen väkivalta on jollain tavalla hänen vikansa. Se voi näyttäytyä ikään kuin todisteena siitä, ettei häntä rakasteta. Lapsen voi olla erityisen vaikea sanoittaa kokemustaan ja kertoa siitä. Hän elää intensiivisesti omaa elämäänsä, eikä välttämättä osaa kyseenalaistaa sen laatua.

Häpeään sidottu arvottomuuden kokemus tuottaa helposti epävarmuutta myös perheen ulkopuolisissa sosiaalisissa suhteissa ja saattaa heijastua koulutyöhön keskittymiseen. Samalla se antaa mallin aikuisten parisuhteesta ja petaa lähisuhdeväkivallan ylisukupolvisuuden kierrettä.

Perheessä tapahtuvan väkivallan varhainen tunnistaminen ja akuuttitilanteeseen puuttuminen voi muuttaa yksittäisen lapsen elämän. Pitkällä tähtäimellä se on koko yhteiskunnan etu.  


torstai 11. toukokuuta 2017

Monimuotoisen Suomen historia

Suomen juhliessa sataa itsenäistä vuottaan on tärkeää huomata, että käsityksemme menneisyydestä ei välttämättä ole yhtenäinen – eikä meillä ole hallussamme lopullista totuutta. On monenlaisia mahdollisuuksia tarkastella historiaa ja nostaa esiin sen tapahtumia.

Varmaa kuitenkin on, että käsitys historiasta vaikuttaa ihmisten ja kansakuntien identiteettiin. Onkin kysyttävä, miten Suomesta tuli Suomi – ja millainen maa Suomi oikeastaan on 2010-luvulla?

Elämmekö nyt ihmisoikeuksien ja tasa-arvon mallimaassa – vai onko tämä vain se historian narratiivi, jonka mielellämme yhdistämme Suomeen kun tapaamme esimerkiksi ulkomaalaisia vieraita? Osaammeko nähdä nykyhetkeen vaikuttavan historian riittävän monitahoisesti?

Historiantutkimuksen etiikan yhteydessä puhutaan ”oikeuden tekemisestä” menneisyydelle ja menneisyyden ihmisille. Tämä tarkoittaa ainakin sitä, että kuolleita on kohdeltava kunnioituksella eikä historiaa saa tahallisesti vääristellä. Sen sijaan menneisyyden virheistä on mahdollista oppia – jos haluaa.

Historia ei kuitenkaan ole vain tutkijoiden työsarkaa, se kuuluu kaikille. Samalla historiaa käytetään jatkuvasti yksisilmäisesti poliittisten päämäärien saavuttamiseen. Vetoamalla uljaaseen menneisyyteen tai tuomalla esiin vain omaan tarkoitukseen sopivia faktoja – ellei jopa vaihtoehtoisia faktoja – saatetaan perustella valintoja nykyhetkessä.

Yksioikoiset, tarkoituksenhakuiset ja jonkin osapuolen huomiotta jättävät historiat vaikeuttavat ennakkoluulojen kitkemistä ja dialogeja yhteiskunnassa. Ne saattavat pitää yllä syrjinnän ja syrjäytymisen kierrettä. Ne ovat ristiriidassa oikeusvaltioperiaatteiden, kuten yhdenvertaisuuden kanssa. Ne eivät noudata tieteen eettisiä periaatteita.

Menneisyys on voimallinen työkalu, mutta väärin käytettynä seuraukset voivat olla arvaamattomat. Paitsi historian tutkimisen, myös sen käytön on siis oltava eettisesti hallittua. Niinpä Suomen historia ei saa rakentua vain kantasuomalaisesta valtiollisesta kertomuksesta. Mukaan tulee mahtua enemmän sävyjä ja tasoja, jotka yhdessä muodostavat kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta.

Itse asiassa juuri Suomen globaalisti ajatellen korkea hyvinvointi ja monet myönteiset saavutukset velvoittavat tekemään entistä lujemmin työtä yhdenvertaisemman, monikulttuurisen tulevaisuuden eteen. Järjestöillä on tässä aivan omanlaisensa tärkeä rooli, vaikka vastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta säilyy valtiolla.

Kaikki järjestöt, joissa työskennellään paremman yhteiskunnan rakentamiseksi antavat kukin tavallaan panoksensa siihen Suomi-kuvaan, joka vaikuttaa hyvinvintiin omassa ajassamme – ja jota tulevaisuuden historioitsijat tulevat tulkitsemaan.

Samalla tavat käsitellä menneisyyttä – etenkin traumaattista ja väkivaltaista menneisyyttä – heijastuvat siihen, miten tässä päivässä ymmärrämme vastaavia tapahtumia. Monen järjestöjen työssä tämä tarkoittaa aivan konkreettisesti kriisialueilta ja -tilanteista tulevien ihmisten kohtaamista.

Konfliktin osapuolten toisistaan eriävien näkemyksien kuunteleminen on oleellinen osa sitä prosessia, joka auttaa siirtymään elämässä eteenpäin. Tämä pätee sekä rauhanvälitystyöhön että traumojen käsittelyyn ja väkivallan ehkäisyyn yksilötasolla.

Vaikeiden asioiden lakaiseminen maton alle on tunnetusti huono keino päästä eroon ongelmista. Sen sijaan niistä on voitava puhua, niitä ja niiden seurauksia on käsiteltävä tavalla tai toisella. Maahan tulleelle hyvä kohtaaminen on välttämätöntä, jotta hän voi tulla aidosti osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Eettisesti käytettynä historia auttaa ymmärtämään, mitä merkitystä menneisyydellä ja sen tulkinnoilla voi olla ajankohtaisten kysymysten ratkaisussa. Mutta osaammeko kuunnella – ja kenen ääntä haluamme kuulla?

Suomen historia ei ole pelkkä menestystarina koulutuksesta ja tasa-arvosta, ei myöskään ikuista murheellisten laulujen maassa vaellusta. Se koostuu monista tarinoista ja kokemuksista. Suomen historia on myös maahan muuttaneiden ja heidän jälkeläistensä omaa.


Teksti perustuu Historioitsija ilman rajoja -järjestön kansalaisjärjestötapaamisessa vuonna 2017 pidettyyn puheeseen