perjantai 26. helmikuuta 2016

Naistenpäivänä juhlitaan naisia…


 …mutta vuodessa on 364 miesten päivää. Naurattaako? Näitä näennäisnokkelia sutkauksia kuulee myös itseään tasa-arvon kannattajina pitäviltä.

Naisten ja miesten oikeudet ovat tietenkin yhtä tärkeitä, mutta niihin kytkeytyvät haasteet ovat usein sukupuolittuneita. Esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta on aina ollut tyypillisesti seksuaalistunutta, ja naisen keho on ollut sekä sanallisten että fyysisten loukkausten objekti. 

Tähän liittyen on viime aikoina tapahtunut kummia: suomineitojen turvallisuus ja koskemattomuus ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla.

Epäilyt turvapaikanhakijoista raiskaajina ovat herättäneet naisten suojelijat sikeästä unestaan. Nyt he käyvät partioimaan kaduille, suoltavat blogeja ja huutavat somessa. Samaan aikaan väkivallan vastaista ja monikulttuurisuutta edistävää työtä tekeviä uhkaillaan juuri niillä laittomuuksilla, joilta puhtoisiksi esineellistetyt, uhri-statuksella vaiennetut naiset halutaan pelastaa.

Missä nämä jalot ritarit ennen piileksivät? Eivät he karauttaneet apuun, kun naiset joutuivat tuttaviensa raiskaamiksi tai väkivallan kohteiksi omissa kodeissaan. Seksuaalisen väkivallan haavoittavuus yritetään nyt omia rasismin ja naisvihan keppihevoseksi. Yhtäällä vähemmistöryhmiin kohdistuu yleistävien syytösten leima, toisaalla jatkuu ikivanha uhrien syyllistäminen. 

Tasa-arvo ja väkivallattomuus hyödyttävät kaikkia ihmisiä riippumatta oletetusta sukupuolesta, kulttuuritaustasta tai muusta vastaavasta. Tämä on ihmisoikeuksien kova ja globaali ydin, jonka on säilyttävä kristallinkirkkaana myös yhteiskunnallisten ja taloudellisten kriisien aikana.

Millä asenteella siis juhlit naistenpäivää? Ulottuuko tuo henki koko vuoteesi?

Rohkaiskoon muutosvoima, jonka naisasialiike sysäsi aikoinaan liikkeelle, näkemään erilaiset haavoittuvat ryhmät paremmin. Höystettäköön tätä rohkeudella puhua suoraan ja maltilla olla tekemättä liian suorasukaisia johtopäätöksiä ilman tarkempaa tutkimusta. Reseptini on: ihmisoikeudet vuoden kaikkina päivinä!


Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Amnesty-lehden (1/2016) kolumnipalstalla.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Kulttuurin yhteyksistä väkivaltaan on puhuttava

Rasismia ja turhia pelkoja ei pidä lietsoa, mutta sekä viranomaisten että oikeusistuinten pitää tunnistaa kunniaan liittyvä väkivalta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kesällä 2015 nuoren miehen sisarensa ”kunniamurhan” valmistelusta. Tammikuun lopussa Helsingin hovioikeus kumosi tuomion. Kyseessä on ennakkotapaus, joka saattaa vaikuttaa vastaavien juttujen tulkintaan jatkossa.

Käräjäoikeus totesi, että teon pääasiallinen motiivi oli veljen pyrkimys palauttaa perheen kunnia. Tuomion perusteluista käy ilmi, että tapaus sisältää tyypillisiä kunniakäsityksiin liittyvän yhteisöllisen väkivallan piirteitä. Veli oli jo vuosien ajan kontrolloinut ja ”rangaissut” siskoaan, jonka käytöstä hän piti perheen maineelle epäsopivana.

Hovioikeus vetosi puuttuvaan näyttöön ja jätti voimaan ainoastaan pahoinpitelytuomion. Onko ratkaisu osoitus siitä, ettei oikeusjärjestelmä tunnista yhteisöllisen väkivallan toimintamekanismeja?

On selvää, että rikossoikeudellinen vastuu säilyy aina tekijällä eikä kenenkään kulttuuritausta saa vaikuttaa tuomioistuinten ratkaisuihin. Kulttuurista on kuitenkin uskallettava puhua rikosten yhteydessä, kun se auttaa tunnistamaan riskejä ja ehkäisemään väkivaltaa.

Yllä kuvatussa tapauksessa käräjäoikeus arvioi, että sisaren surmaamisen vaara oli suuri. Kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet tunteva tietää, että uhrin asema pysyy suojattomana, mikäli perheen kunniaan kohdistuneen loukkauksen katsotaan vaativan hyvittämistä. Tilanne voi eskaloitua vakavaksi väkivallaksi, mutta valtaosa näistä teoista ja niiden motiiveista jää viranomaisilta piiloon. 

Istanbulin sopimuksena tunnettu Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus velvoittaa Suomea ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksen mukaan valtion huolellisuusvelvoite edellyttää uhrin suojelua, mikäli viranomaiset tietävät tai heidän olisi pitänyt tietää henkeä uhkaavasta todellisesta ja välittömästä vaarasta.

On syytä pohtia, miten kunniaan liittyvän väkivallan uhrit saataisiin ilmoittamaan rikoksista herkemmin. Tätä ei edistä se, että nykyisessä jännitteisessä ilmapiirissä turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin ja heidän parissaan työskenteleviin kohdistuu vihapuhetta, uhkauksia ja väkivaltaa.

Kulttuuritaustasta ja väkivallasta puhuminen samassa yhteydessä on riskialtista ja herättää voimakkaita tunteita. Tämä näkyi muun muassa niissä reaktioissa, joita poliisin tiedotus ulkomaan kansalaisten tekemien rikosten lisääntymisestä kirvoitti äskettäin.

Ulkomaalaisten määrän kasvu nostaa heidän tekemiensä rikosten lukumäärää, mutta tilastojen liian suorasukainen tulkinta johtaa helposti kokonaisten ryhmien leimaamiseen. Kärsijöiksi joutuvat silloin kaikki vierailta vaikuttavat – myös lakia noudattavat ja Suomessa syntyneet – ihmiset. Silti kantaväestö tekee leijonanosan väkivalta- ja seksuaalirikoksista, ja niissä uhreina on myös ulkomaalaistaustaisia.

Usein unohtuu, etteivät kaikki ulkomaalaisten rikokset ole kulttuurisidonnaisia. Toisaalta kantaväestön rikokset, kuten humalassa tehdyt pahoinpitelyt tai perheväkivalta, voidaan tulkita osaksi suomalaista väkivaltakulttuuria. Niitä kuitenkin pidetään yksilöiden väärinä tekoina, ei osoituksina viiteryhmän ajatusmaailmasta. 

Oikeusvaltiossa tekijän ja uhrin etninen tausta ei saa vaikuttaa teon paheksuttavuuteen, mutta väkivaltaa ylläpitäville ja piilotteleville kulttuurisille rakenteille ei silti pidä tulla sokeaksi. Keskustelussa on säilytettävä järjen ja yhdenvertaisuuden ääni, jotta yhteiskunnan voimavarat hyödyttäisivät parhaalla mahdollisella tavalla rikosten ehkäisyä ja oikeudenmukaisuutta. 

On aika oppia muiden maiden kokemuksista ja investoida tulevaisuuteen. Esimerkiksi Ruotsissa yhteisöllisen väkivallan kysymyksiin herättiin vasta Fadime Sahindalin murhan jälkeen vuonna 2002, vaikka merkkejä väkivallasta oli nähtävissä jo aiemmin. Suomella on nyt välitön tarve viranomaisten, poliitikkojen sekä sosiaali- ja terveyssektorin tutkimusperusteiseen koulutukseen.

Väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa. Mahdollisuus myönteiseen muutokseen on yhteisöjen sisällä. Yksittäisen ihmisen ajatuksista ja suhteesta väkivaltaan ei tule tehdä johtopäätöksiä hänen oletetun kulttuuritaustansa perusteella.

Satu Lidman ja Tuuli Hong

Lidman on dosentti ja Hong väitöskirjatutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Helsingin Sanomissa 6.2.2016 (Vieraskynä).