maanantai 23. marraskuuta 2015

Syyllistämisen pitkä asennehistoria


Henkinen väkivalta on käsitteenä nuori. Se heijastaa modernia, entistä laajempaa ymmärrystä etenkin läheisissä ihmissuhteissa tapahtuvan väkivallan haitallisuudesta. Kyse ei ole vain lyönneistä ja mustelmista, sillä syvimmät haavat syntyvät usein mieleen ja sieluun. Kaikessa kieroudessaan uhrin syyllistäminen on henkisen väkivallan tyypillisimpiä rakenteita – ja ilmiönä sen juuret ponnistavat syvältä historian mullista.

Vuosisatojen ajan puolisoiden välistä kontrollia, uhkailua, haukkumista ja vähättelyä ei mielletty väkivallaksi. Se nähtiin osin oikeutettuna tai se jäi huomiotta. Tämä ajattelutapa on jäljitettävissä erityisesti reformaation jälkeiseen asenneilmastoon kaikkialla Euroopassa. Sukupuolittunut hierarkia ja kuri korostuivat yhtä hyvin avioliitto-oppaissa, runoudessa kuin lakiteksteissä.

Erityisen sitkeä kulttuurinen peruskertomus koskee naisen ”nalkutuksen” laukaisemaa kuritusta, johon aviomiehellä katsottiin olevan paitsi oikeus myös velvollisuus. Henkinen ja fyysinen väkivalta kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa, sillä kurituksen alkusyy ja sitä myöten syyllisyys avioliiton harmonian rikkomisesta lankesivat naisosapuolelle.

Mies oli naisen pää, jolle vaimon tuli osoittaa kuuliaisuutta. Suutaan soittava vaimo oli syypää riitaan, mutta askareissaan vaieten ahkeroiden hän teki miehestäänkin hurskaan. Liika puhe tai oman mielipiteen ilmaiseminen väärässä tilanteessa provosoi miestä ja kyseenalaisti tämän valta-aseman. Tällainen nainen suorastaan huusi itselleen patriarkaalista ”kesytystä”.

Nämä sävyt toistuivat vuosisatojen aikana lukuisissa teksteissä niin katolisissa kuin protestanttisissakin maissa. Niiden perusteella lujittui käsitys miehen ja naisen erilaisista rooleista sekä eräänlainen lähisuhdeväkivallan hyväksyttävyyden kulttuuri.

Esimerkiksi 1600-luvun lopun ruotsalaisessa näytelmässä kaksi nuorta naista pohti, miten tulla toimeen väkivaltaisten puolison kanssa. He totesivat naisen olevan se, joka ajaa miehen ensin kapakkaan ja myöhemmin aggressioon. Jos vaimo sen sijaan näyttää aina iloiselta, pitää kodin puhtaana ja miellyttää miestä kaikin tavoin, tämä ei tuhlaa rahoja juopotteluun tai vieraisiin naisiin.

Näytelmän avulla haluttiin välittää kansaa kasvattava viesti totutun sukupuolijärjestyksen tärkeydestä. Samalla lujitettiin syyllistämisen ja henkisen väkivallan rakenteita.

Tekstin opetus tiivistyi siihen, että miehen käytös riippuu vaimosta: tottelemattomuudella ja sopimattomalla käytöksellä vaimo ohjaa miehen kohtelemaan itseään huonosti. Samankaltainen syyllistämisen pohjavire kaikui myös 1800-luvun morsiusohjeissa. Vaimon oli jatkuvasti tarkkailtava miehensä käytöstä ja katsottava tämän heikkouksia sormien läpi. Hänen oli tunnettava miehen tarpeet, jotta osaisi tyydyttää ne välittömästi. Oli sovitettava oma käytös miehen mielialoihin.

1950-luvun ihannevaimo hoiti isoa vauvaansa puhumalla tälle kauniisti ja valmistamalla miehen lempiruokia. Hän pyysi anteeksi aiheutunutta mielipahaa riippumatta siitä, oliko mies humalassa vai selvin päin. Iloisella, vähään tyytyvällä ja palvelualttiilla käytöksellään kodinhengetär ehkäisi konfliktit ja lepytti miehen raivon. Vaimon tehtävä oli ”houkutella” esiin miehensä parhaat puolet – tai kantaa syyllisyyttä epäonnistumisesta.

Kun miehen puolisoonsa kohdistaman väkivallan loppumisen syitä selvitettiin 2000-luvun Suomessa, yli viidennes vastaajista totesi ”pyrkivänsä välttämään ärsyttämistä” (OPTL 2006). Juuri näin toimii henkinen väkivalta. Syyllistämisen kierteessä vastuu siirtyy uhrille, joka joutuu tasapainottelemaan omien ja toisen tunteiden veitsenterällä.

Toki naisen elämänpiiri on sukupolvia sitten laajentunut lasten- ja kodinhoidon lisäksi koulutukseen, palkkatyöhön ja poliittiseen toimijuuteen. Samalla miehen rooli, isyys ja puolisona oleminen ovat muuttuneet rajusti. Myönteistä kehitystä on tapahtunut niin oikeusjärjestelmän kuin asenteiden tasolla. Silti 2010-luvun lähisuhdeväkivalta näyttää toisinaan toistavan historiaansa.

Myös vaikeus tunnistaa henkinen väkivalta ja nähdä se vakavana, kansakunnan hyvinvointiin vaikuttavana ongelmana on edelleen totta. Muutos on mahdollinen, mutta se vaatii asenteiden syvärakenteiden tunnistamista ja henkisen(kin) väkivallan ottamista tosissaan koko yhteiskunnassa.

Satu Lidman

******************************************

Keskiviikkona 25.11. vietetään jälleen YK:n kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää. Tänä vuonna Valoa, ei väkivaltaa -teema korostaa erityisesti henkisen väkviallan haavoittavuutta.

Teksti on julkaistu myös Väkivaltaobservatorion henkisen väkivallan blogissa.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Pakolla naitetut


Monenlaista väkivaltaa jää piiloon niin globaalisti kuin Suomessakin. Omanlaisensa ongelman muodostaa pakkoavioliitto, joka lipsuu helposti viranomaiskontrollin ulottumattomiin. Suomessa sitä ei ole toistaiseksi säädetty rikolliseksi.


Omistin juuri kirjani Väkivaltakulttuurin perintö kaikille väkivaltaa kokeneille, heidän läheisilleen ja väkivallan vähentämiseksi työskenteleville. Kyse ei ole pienestä joukosta, sillä väkivalta on yleistä suomalaisessakin yhteiskunnassa. Tämä tiedostetaan nykyään entistä paremmin, mutta samalla monet väkivallan muodot jäävät tunnistamatta.

Erityisesti sukupuolittunut väkivalta, joka ei jätä fyysisiä jälkiä tipahtaa läpi seulan. Tähän kuuluu pakkoavioliitto. Harva tiedostaa sen vaikutusta maassamme. Suomessa kuitenkin solmitaan pakkoavioliittoja ja kärsitään niiden seurauksista, kuten esimerkiksi väkivaltatyön järjestöissä tiedetään.

Tahdonvastaiseen avioitumiseen liittyy mutkikas väkivallan vyyhti, jolla on syvälle historiaan ja moniin kulttuureihin ulottuvat juurensa. ”Naittaminen” on aina ollut osa patriarkaalista sukupuolijärjestelmää. Nainen on nähty avioliittomarkkinoiden kauppatavarana, eräänlaisena ensin isän, sitten aviomiehen päätösvallassa olevana omaisuutena.

Ainakaan reformaation jälkeinen Euroopan historia ei silti tunne varsinaista pakkoavioliittoa, ja keskiaikaisen kanonisen oikeuden vaatimus puolisoiden molemminpuolisesta suostumuksesta säilyi protestanttisissakin maissa. Liitot tuskin kuitenkaan perustuivat absoluuttisen vapaaseen tahtoon: sosiaaliset paineet ja taloudelliset realiteetit ohjasivat niiden järjestämistä vähintäänkin moderniin aikaan saakka.

Naimisiin menemisen ja puolison valinnan vapaus on edelleen suhteellista joissakin alakulttuureissa ja vähemmistöissä, kuten vanhoillislestadiolaisilla ja romaneilla. Ja toki valtaväestökin tietää, miten sukulaisten hyvät välit helpottavat elämää. Usein myös unohtuu, etteivät järjestetyt tai pakkoavioliitot tietenkään ole tapana kaikissa maahanmuuttajataustaisissa yhteisöissä.

Valtaosa maailman avioliitoista on järjestettyjä, mutta tätä ei tule sotkea yhden tai molempien osapuolten kohdalla käytännössä vaihtoehdottomaan liittoon. Tämä globaali ihmisoikeusongelma on huomioitava entistä tarkemmin kaikissa maissa.

Vaikka pakkoavioliitto koskee myös miestä, kasaantuvat haittavaikutukset tytöille ja naisille. Tämä ilmenee esimerkiksi liikkumavapauden rajoittamisena sekä pakkoraskauksina ja -synnytyksinä. Erityisesti naisen päätösvaltaa omaan elämään ja kehoon rajoitetaan. Asenteet siirtyvät sukupolvilta toisille.

Pakkoavioliitto on sukupuolittunutta väkivaltakulttuuria – siis sosiaalisiin, oikeudellisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin kiinnittynyttä ”näkymätöntä” ja syrjivää vallankäyttöä.  Viime sunnuntaina 11. lokakuuta vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää.

YK:n laskelmien mukaan kehittyvissä maissa jopa kolmasosa tytöistä naitetaan alaikäisenä. Seurauksena on koulunkäynnin keskeytyminen ja varhainen äidiksi tuleminen. Lapsiavioliitto tai raiskaajan avioituminen uhrinsa kanssa ”häpeän” poispyyhkimiseksi on helppo nähdä vääränä. Niiden sijaan aikuisten välillä solmittujen pakkoavioliittojen kokonaiskuvasta on vaikea saada otetta.

Länsimaissa keskustelua jumittaa maahanmuuttajataustaisten naisten kokeman väkivallan erityinen sensitiivisyys nykyisessä politisoituneessa tilanteessa. Siihen liittyy kysymyksiä kulttuuristen käytäntöjen sallittavuudesta sekä pelkoa rasismisyytöksistä ja vähemmistöjen leimautumisesta.

Lapsi- ja pakkoavioliittojen yleisyys maailmalla osoittaa piittaamattomuutta lapsenoikeuksien ja ihmisoikeuksien suhteen. Ennen kuin kritisoi kovaäänisesti Euroopan ulkopuolisia maita, on kuitenkin hyvä miettiä, miten asiat Suomessa ovat.

Oikeusministeriön poikkeusluvalla solmittavalle avioliitolle ei ole alaikää, vaikka seksuaalisuhteen suojaikäraja on 16 vuotta. Vasta 1990-luvun puolivälissä rikoslaistamme poistui niin sanottu naisenryöstö, joka koski 15 vuotta täyttänyttä tahdonvastaisesti avioliittoon tai haureuteen johdateltua tyttöä. Asianomistajarikoksesta ei rangaistu, mikäli osapuolet avioituivat. Nykyään alaikäisiä suojaa suojaikäraja, joten naisenryöstöä ei enää katsota tarpeelliseksi kriminalisoida.

Muun muassa Norja, Tanska ja Iso-Britannia ovat kriminalisoineet pakkoavioliiton. Myös Suomi sitoutui tähän 1.8.2015 voimaan tulleessa Euroopan Neuvoston sopimuksessa naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tämä niin sanottu Istanbulin sopimus velvoittaa tekemään pakkoavioliitosta rikoksen (§37). Käytännön toteutus kuitenkin uupuu.

Suomen suhtautumista on perusteltu avioliittolailla: liitto purkautuu yhden osapuolen hakemuksella tai se voidaan mitätöidä, mikäli suostumus oli alkujaan vaillinaista. Pakkoavioliitot kuitenkin usein lipsuvat viranomaiskontrollin ulottumattomiin.

Solmittu liitto ei välttämättä ole juridisesti pätevä eikä avioliittolakia sovelleta. Osapuolille se on silti täyttä totta ja sitoo heidän elämäänsä. Heihin kohdistuvat avioelämän kulttuurilliset normit ja heiltä odotetaan niiden mukaista käytöstä. Oikeudellisesti henkilö on naimaton ja itsenäinen, mutta todellisuudessa hän ei ole vapaa.

Pakkoavioliiton kriminalisointi ei poista ongelmaa, mutta alleviivaa asian vakavuutta. Tehokas väkivallan ehkäisy on kohdennettua ja perustuu tietoon ilmiön erityispiirteistä. Niinpä pakkoavioliittoon on pyrittävä vaikuttamaan lisäämällä tietoa sitä selittävistä tekijöistä.

Miten esimerkiksi vanhempien kunnioittaminen ja naisen seksuaalisuuden kontrolliin johtava siveysajattelu vaikuttavat avioliittojen solmimiseen? Liittoa voi edeltää uhkailu, painostus ja fyysinenkin väkivalta. Jos liitto solmitaan sukulaisen tai perhetuttavan kanssa, tuo tämä omanlaisensa jännitteen.

Pakkoavioliittojen syyt ja seurauksien vakavuus kuitenkin vaihtelevat, eivätkä ongelmat ole kaikissa tapauksissa samanlaisia. Ihmiset voivat myös olla tietoisia avioliiton vapaaehtoisuutta sääntelevistä laeista, mutta toimivat asetelmassa, jossa yhteisön valta ohittaa yksilön toiveet.

Satu Lidman

Tämä tekstit julkaistiin ensimmäisenä Uutistamossa (16.10.2015).


maanantai 21. syyskuuta 2015

Välinpitämättömyys käy kalliiksi


Mitä ovat nuo usein mainitut ”rakenteet”, jotka ylläpitävät väkivaltaa yhteiskunnassa? Ne ovat esimerkiksi taloudellisia valintoja. Muun muassa sitä, että säästöjen nimissä vähennetään turvakotipaikkoja ja jäädytetään väkivaltaa kohdanneiden 24/7-puhelinpalveluhanke. Siitäkin huolimatta, että Suomi on sitoutunut päinvastaiseen allekirjoittaessaan 1.8.2015 voimaan tulleen Istanbulin sopimuksen (Euroopan Neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja poistamista koskeva yleissopimus).


Rakenteet ovat myös rikosoikeutta, jossa huomio kiinnittyy esimerkiksi pahoinpitelyjen osalta yksisilmäisesti tekijään sekä syytteeseen johtavaan tekoon. Osin sokeus, osin keinottomuus johtavat lähisuhdeväkivallalle tyypillisen toistuvan uhriutumisen ohittamiseen. Kuitenkin viranomaisten tietoon tullut rikos on harvoin yksittäinen teko, pikemminkin sitä edeltävät vuosien kierre sekä väkivallan vääristynyt ”normalisoituminen” osaksi parisuhdetta. Samoin yhteisöllisen, esimerkiksi kunniakäsityksiin liittyvän, väkivallan syvin ydin lipsuu oikeusjärjestelmämme tavoittamattomiin. Yksittäisen henkilön tuomitseminen ei välttämättä lopeta väkivallan uhkaa, mikäli yhteisön sosiaalinen kontrolli jatkuu.

Lähisuhdeväkivalta on globaali ja sukupuolittunut ilmiö, joka kohdistuu suurelta osiin naisiin. Asetelman taustalla on pitkä patriarkaalinen historia, jossa yhteiskunnallinen ja yksityinen vallankäyttö on jakautunut miesten ja naisten välillä epätasaisesti. Silti kuka tahansa – sukupuolesta, kulttuuritaustasta, koulutustasosta tai muista vastaavista tekijöistä huolimatta – voi joutua kokemaan väkivaltaa lähisuhteessa. Tietyissä tilanteissa sille kuitenkin altistutaan aivan erityisesti. Esimerkiksi eron jälkeinen aika, kumppanin omistushalu, yhteisön halu rajoittaa yksilöiden valinnanvapautta ja naisen heikko yhteiskunnallinen asema nostavat lähisuhdeväkivallan riskiä.

Tämän päivän Suomessa sukupuolten yhdenvertaisuus on toki itsestään selvempää ja konkreettisempaa kuin edellisten sukupolvien aikana. Silti lähisuhdeväkivallan yleisyys ja ilmoittamatta jättämisen korkeat luvut sekä esimerkiksi avioliitossa tapahtuvan raiskauksen myöhäinen kriminalisointi (1994) hämmästyttävät edelleen. Historiallisesti katsottuna naisiin kohdistuva väkivalta onkin noussut vasta äskettäin laajemman yhteiskunnallisen huomioin kohteeksi.

Yleistä hyvinvointia jarruttavat yhä kulttuuriset rakenteet, joihin kuuluvat myös menneisyydestä kumpuavat, eriytyneitä sukupuolirooleja pönkittävät asenteet. Ja juuri asenteet ovat niin arkielämän käytäntöjen, yksittäisten ihmisten tekojen kuin poliittisten ratkaisujenkin taustalla. Asenteet muuttuvat hitaasti, ja niitä on usein vaikea eritellä, koska niihin kasvetaan lapsuudesta alkaen.

Väkivallan ehkäiseminen ja uhrien auttaminen edellyttävät lähisuhdeväkivallan erityisten riskitekijöiden ja ominaispiirteiden tunnistamista. Tämä on kaikkien yhteiskunnan jäsenten etu, sillä väkivalta on kuin järveen heitetty kivi; se solahtaa läpi yhdestä kohtaa, mutta veden pintaan syntyvät renkaat laajenevat ja ulottuvat kauas. Siksi valtion ihmisoikeusvastuun tulee toteutua myös taloudellisesti ankeina aikoina. Väkivallan vastaisille hankkeille on annettava työrauha takaamalla toiminnan edellytykset pitemmällä tähtäimellä. Alimitoitetun ja ylikuormitetun henkilökunnan energian soisi kuluvan varsinaiseen työhön rahoituksen jatkuvuudesta huolehtimisen sijaan.

Sukupuoli- ja kulttuurisensitiivisyys tulee juurruttaa kantavaksi periaatteeksi niin sosiaali-, terveys- ja kasvatusalojen kuin poliisin ja juristien koulutuksessa. Tämä tarkoittaa sukupuoleen ja kulttuuritaustaan liittyvien tekijöiden merkittävyyden tunnistamista väkivaltaa ehkäistäessä ja siitä rangaistaessa. Se ei tarkoita tekijän rikosoikeudellisen vastuun kaventumista tai väkivallan hyväksymistä. Se ei myöskään tarkoita itselle vieraan kulttuurin täydellistä tuntemista vaan herkistymistä sekä tekijän että uhrin taustoille. Ilman sukupuoli- ja kulttuurisensitiivisyyttä ihmisoikeudet eivät voi aidosti toteutua kodeissa, kouluissa, työelämässä ja yhteiskunnassa yleensä.

-->Tarvitaan monivuotisia taloudellisia ja rakenteellisia ratkaisuja, sekä sen tosiseikan tunnustamista, ettei Suomi ole ihmisoikeuksien mallimaa. Vuosien varrella se on saanut muun muassa CEDAW-komitealta huomautuksia kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien toteutumattomuudesta erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan alueella. Siksi Väkivaltakulttuurin perintö -kirjan kirjoittaminen ja tämän blogin avaaminen oli tarpeellista 2010-luvun kansainvälistyvässä, monikulttuurisessa Suomessa.

Rikosprosessi on yhteiskunnassa vain yksi, ja mielellään se viimeisin tapa, reagoida väkivaltaan. Ennaltaehkäisevä asennekasvatus, väkivallan moninaisuutta koskevan tietoisuuden ja tiedon lisääminen sekä auttamispalvelujen riittävyydestä huolehtiminen ovat merkittäviä sijoituksia suomalaisten tulevaisuuteen. Näiden tulee kuulua Suomen kärkihankkeisiin, sillä hyvinvoinnin lisääminen kasvattaa myös kilpailukykyä. 

Puhdas järki sanoo, että väärässä paikassa säästäminen käy lopulta kalleimmaksi – riippumatta siitä mitataanko säästöjä ja kuluja euroissa vai inhimillisessä kärsimyksessä.

Satu Lidman

perjantai 14. elokuuta 2015

Lukijapalaute

Tänne voit kirjoittaa ajatuksiasi ja palautetta koskien Väkivaltakulttuurin perintö -kirjaa (julkaisupäivä 16.9.2015). Kiitos!