Maahanmuuttajamiehet ja seksuaalirikollisuus. Mihin kohdistamme huolien kärjen?

Viimeaikaiset rikosepäilyt erityisesti Oulussa ja Helsingissä nuoriin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta ovat järkyttäneet kansakuntaa. Julkisen keskustelun painottuminen maahanmuuttokysymyksiin osoittaa, miten helppoa on sivuuttaa sekä väkivaltaa kohdanneet ihmiset että väkivaltaistavien tulkintojen vahingollisuus.  

Seksuaalisen koskemattomuuden loukkaukset voivat haavoittaa, lamaannuttaa ja traumatisoida vuosiksi. Erityisesti raiskauksen uhrilla on kohonnut itsemurhariski. Tämä tarkoittaa paitsi yksilöllistä tragediaa myös väkivaltaa kohdanneen lähipiiriin ulottuvaa pahan olon kierrettä, jonka katkaisemiseksi ammattiapu on usein välttämätöntä.

Rikosepäilyjen lisääntyminen on myönteistä kehitystä. Se ei nimittäin kerro väkivallan kasvusta vaan muutoksista ilmoitusherkkyydessä, mikä puolestaan kytkeytyy mm. poliisin toimintaan, lakimuutoksiin ja asenneilmapiiriin. Tällä hetkellä, myös #metoo-kampanjan vaikutuksesta, olemme vihdoin heränneet näkemään jäävuoren huipun lisäksi hieman enemmän.

Seksuaaliväkivaltakokemukset ovat silti historialliskulttuurisista syistä häpeän ja syyllisyyden kyllästämiä, joten valtaosa teoista jää yhä piiloon. Tähän vaikuttaa lisäksi epäluottamus oikeusjärjestelmän kykyyn luoda oikeudenmukaisuutta ja edistää väkivaltaa kokeneen selviytymistä.

Ongelmana on siis piilorikollisuusilmiö, jonka aiheuttamien vaurioiden korjaaminen terveydenhoito- ja sosiaalipalveluissa tulee yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Juuri nyt näyttää siltä, että seurauksena on myös mielipideilmaston koventuminen ja väestöryhmien välisten pelkojen kasvu. Seksuaalirikoskeskustelu on politisoitunut tavalla, joka on omiaan leimaamaan vähemmistöjä kollektiivisesti ennemmin kuin ennaltaehkäisemään väkivaltaa tai auttamaan sen kohteeksi joutuneita.

Tätä blogia kirjoittaessani 6.12.2018 julkistettu kansalaisaloite seksuaalirikoksista tuomittujen oleskeluluvan peruuttamiseksi ja maasta karkottamiseksi oli saanut reilut 105 000 kannattajaa. Allekirjoituksia on kertynyt nopeaan tahtiin ilman keskitettyä kampanjointia.

Kansalaisaloite raiskausmääritelmän suostumusperustaisuudesta sai kuudessa kuukaudessa 55 682 puoltoa. Jälkimmäisen taustalla vaikuttivat lukuisat vapaaehtoiset ja julkisuuden henkilöt (#suostumus2018). Vertailu kertoo osaltaan siitä, mikä nähdään ongelman ytimenä ja millaisia ratkaisuehdotuksia tarjotaan.

Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat –tutkimushankkeessa haastateltiin kriisityöntekijöitä, joita pyydettiin kommentoimaan rajattuja teemoja nettifoorumeilta koostettujen väittämien perusteella. Kerättyä aineistoa analysoidaan parhaillaan.

Yksi tutkittavien (ennen Oulun tapausta kirjoitettujen) verkkokeskusteluiden keskeinen juonne rakentui käsitykselle maahanmuuttajamiehistä seksuaalirikollisina: puhetavoissa rodullistetut miehet tyypillisesti toiseutetaan väkivaltaisina. Nyanssoitu pohdinta tekijöiden taustan merkityksestä ohitetaan, turvapaikanhakijat ja muista syistä maahan muuttaneet niputetaan surutta yhteen.  

Tällaiset väkivaltaistavat tulkinnat lehahtavat helposti ilmiliekkeihin anonyymissa tai vähintäänkin kasvottomassa verkkoympäristössä – mutta ne saattavat jatkaa kiertokulkuaan myös väkivaltatyön ammattilaisten parissa. Koulutus ja avoin keskustelu auttavat kuitenkin suhteuttamaan perusteettomia ja tarkoitushakuisia väitteitä.

Väkivallan, kulttuurin ja sukupuolen mahdollisista yhteyksistä on uskallettava puhua, mutta se ei saa johtaa vähemmistöjen leimaamiseen. Moraalinen ja juridinen vastuu väkivallasta on aina sen tekijällä, ei hänen oletetulla viiteryhmällään.

Kävin hiljattain keskustelemassa aiheesta myös Mahadura & Özberkan –ohjelmassa. Lähetyksessä CMI:n rauhanvälittäjä Hussein al-Taee esitti huolensa väkivaltaistavasta keskusteluilmapiiristä. Hän penäsi selkeyttä siihen, mistä itse asiassa kulloinkin keskustellaan, maahanmuutosta vai seksuaalirikollisuuden torjumisesta. 

Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed muistutti, että maahanmuuttajanaiset helposti unohdetaan seksuaaliväkivaltakeskusteluissa. Nuorten henkilöiden lisäksi myös he ovat erityisellä tavalla haavoittuvia.

On siis oltava hereillä sen suhteen, mihin huoli ja syytökset kohdistetaan ja mikä jää keskustelun ulkopuolelle. Mutta mitä konkreettisemmin pitäisi tehdä?

Tarvitsemme asiallista keskustelua: repivät otsikot ja vihapuhe haavoittavat koko yhteiskuntaa.Tuomiotason ja maahanmuuttopolitiikan kiristäminen eivät auta torjumaan seksuaaliväkivallan kokonaisuutta. On viisaampaa vahvistaa olemassa olevia ennaltaehkäiseviä ja auttavia rakenteita.

Tietoisuuden lisäämiseen on panostettava. Lapset, nuoret ja aikuiset, mukaan lukien maahan muuttaneet, tarvitsevat kiihkotonta seksuaalikasvatusta ja turvataitoja. Jokaisen on sisäistettävä omaa ja toisen seksuaalista koskemattomuutta koskevat oikeudet.

On huolehdittava väkivaltapalveluiden kattavuudesta laadullisesti ja maantieteellisesti. Seksuaalirikosten uhreille tarkoitettu SERI-keskus löytyy toistaiseksi vain Helsingistä, mutta vastaava palvelu on tulossa kaikille yliopistosairaalapaikkakunnille. Toiminta on kuitenkin suunnattu vain 16 vuotta täyttäneille.

Viimeaikaiset rikosepäilyt ovatkin osoittaneet, että Suomessa on suuri tarve ikä- ja sukupuolisensitiivisille uhripalveluille. Psykososiaalista tukea 13–29-vuotiaille seksuaaliväkivaltaa kokeneille naisille on tällä hetkellä saatavissa seitsemällä Tyttöjen Talolla, myös Oulussa. Asiakasmäärät ovat kasvussa myös Rovaniemen, Kuopion, Turun, Tampereen, Espoon ja Helsingin toimipisteissä.

On muitakin auttavia tahoja, mutta asuinpaikasta riippuen väkivaltaa kokenut voi jäädä yksin. Tämä siitäkin huolimatta, että seksuaaliväkivallan haavoittavuus on kiistatta koko yhteiskuntaa koskeva poliittinen, taloudellinen ja moraalinen hyvinvointikysymys.

#väkivaltaistaminen #Oulu #seksuaalikasvatus #metoo #väkivaltatutkimus #ihmisoikeudet

Satu Lidman 

Julkaistu alunperin tutkimushankkeen Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat blogissa.

Väkivaltakulttuuri elää ja voi hyvin suomalaisessa peruskoulussa

Vieraileva blogisti Martta October tarttuu ajankohtaiseen keskusteluun "koulukiusaamisesta":

Alkuviikosta YLE julkaisi uutisen, jonka mukaan osassa suomalaisista alakouluista jopa kolmasosa oppilaista kokee kiusaamista viikoittain. YLEn jutun tiedot olivat peräisin THL:n vuoden 2017 kouluterveyskyselyn tuloksista. Koko maan tasolla noin seitsemän prosenttia peruskoulun neljäs- ja viidesluokkalaisista kokee kiusaamista koulussa vähintään kerran viikossa. Joissakin kouluissa kiusaaminen on vielä selvästi yleisempää.

Jutussa haastateltiin sellaisten koulujen rehtoreita, joiden kouluissa kiusaamista raportoitiin selvästi yli koko maan keskiarvon. Rehtorit ilmaisivat tuomitsevansa kiusaamisen, mutta pohtivat mahdollisiksi syiksi esimerkiksi lasten ”hutsahtavaa” pukeutumista tai seksuaalisen suuntautumisen ilmaisua. Jotkin rehtoreista pohtivat myös maahanmuuttajataustaisten oppilaiden korkeaa osuutta syynä kiusaamisongelman taustalla.

Rehtorien rupattelu ja assosiointi kiusaamisen mahdollisista syistä paljastaa peruskoulujemme väkivaltakulttuurin taustalla vaikuttavia asenteita. Vaikka kiusaamista pidetään paheksuttavana, haetaan syitä lasten toisiinsa kohdistamalle henkiselle tai fyysiselle väkivallalle kiusaamisen uhrista, eikä tekijästä. Vastaavaa apologiaa väkivallalle löytyy toki muualtakin yhteiskunnasta. Tyypillisesti esimerkiksi seksuaaliväkivaltaa on oikeutettu syyllistämällä uhria liian paljastavasta pukeutumisesta tai vastuuttomista reittivalinnoista pimeällä. Koulujen turvallisuudesta ja toimintakulttuurista vastuussa olevilta kasvatusalan ammattilaisilta tämänkaltaiset näkemykset ovat kuitenkin täysin kestämättömiä.

THL:n kouluterveyskyselyn tulosten perusteella fyysisen väkivaltaisen kiusaamisen kokemukset ovat Suomessa jopa kasvussa. Lisäksi eri lapsiryhmät kokevat kiusaamista hyvin eri tavoin. Tyypillisimmin väkivaltaa koulussa kokevat erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat lapset, kuten toimintarajoitteiset, kodin ulkopuolelle sijoitetut tai ulkomailla syntyneet lapset. Tulokset viestivät selvästä epäonnistumisesta sekä väkivallan ehkäisyssä että yhdenvertaisuuden toteuttamisessa.

Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen ja väkivallattomaan kasvuun ja kehitykseen. Perusopetuslaki on vuodesta 2014 edellyttänyt, että oppilaitoksen pitää taata oppilaille turvallinen opiskeluympäristö. Laki ei kuitenkaan yksilöi millaista valvontaa turvallisuuden ylläpito edellyttää. Oppilaitosten on lain nojalla tullut laatia suunnitelmia yhdenvertaisuuden ja turvallisuuden edistämiseksi, mutta niiden toiminnallisuuden taso ja laatu vaihtelevat. Rehtorien selvempi vastuuttaminen ja suunnitelmien toimeenpanon laadukkaampi valvonta voisivat yhtäältä parantaa väkivaltaan puuttumisen käytäntöjä oppilaitostasolla.

Koulujen ylimmän johdon vastuulla on seurata ja korjata toimintakulttuuria jatkuvasti sekä puuttua systemaattisesti kaikenlaiseen väkivaltaan ja häirintään. Uhrin syyllistämisestä väkivallasta tulisi aktiivisesti opetella pois. Haasteellista rehtorien kannalta vaikuttaisi  kuitenkin olevan se, että väkivaltaa salliva kulttuuri ja omat luutuneet asenteet olisi ensin tiedostettava, jotta niitä voisi ryhtyä purkamaan. Uhrin ominaisuuksien arvioinnista on rehtorin kanslian peilin eteen vielä matkaa.

Koulujen mikrokulttuureissa on suuria eroja väkivaltaiseen kiusaamiseen puuttumisessa. Osassa kouluista viesti on edelleen se, että epäkohtia esiin nostavat lapset tai heidän vanhempansa leimataan hankaliksi purnaajiksi, jotka omalla olemuksellaan tai provosoivalla käytöksellään ovat aikaansaaneet kiusaajien silmätikuksi joutumisen. Uhria leimaava ja syyllistävä väkivaltaan puuttumattomuuden kulttuuri viestii lapselle hänen ihmisarvonsa suhteellisuutta vertautuen kouluyhteisössä hyväksyttyihin normeihin. Tasa-arvo tai yhdenvertaisuus eivät suomalaisessa koulussa kuitenkaan saisi olla suhteellisia käsitteitä.

Opetushallituksen mukaan perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet rakentuvat elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Perusopetuksessa esimerkiksi kulttuurinen moninaisuus nähdään rikkautena: ” Perusopetus antaa perustan ihmisoikeuksia kunnioittavaan maailmankansalaisuuteen ja rohkaisee toimimaan myönteisten muutosten puolesta.” Kouluterveyskyselyn tulokset paljastavat, että opetussuunnitelma toteutuu tältä osin korkeintaan vaihtelevasti. Ihmisoikeusperustaisen opetussuunnitelman toimeenpano edellyttäisi koulujen oman toiminnan ja toimintakulttuurin tarkistamista ihmisoikeuksia kunnioittaviksi.  

Martta October, kehittämispäällikkö (THL)

#kiusaaminen #kouluväkivalta #lapset #opetussuunnitelma #kasvatus 

#Väkivaltakulttuurinperintö