Kun Amnestyn
Suomen osasto julkisti tutkimuksensa Oikeuksienarpapeli: Naisiin kohdistuvat raiskausrikokset ja uhrin oikeuksien toteutuminenSuomessa paikalla olivat myös presidentti Tarja Halonen,
järjestön pääsihteeri Kumi Naidoo ja oikeusministeri Antti Häkkänen sekä suuri
joukko väkivaltatyön asiantuntijoita.
Keskusteluissa
todettiin, että väkivaltatilastot ja lainsäädännön nykytila heikentävät
merkittävästi Suomen uskottavuutta tasa-arvon ja ihmisoikeuksien maana.
Seksuaalirikosten vakavuuden laiminlyönneistä raportoivat mm. Kirkko ja kaupunki, Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat.
Suostumus2018-kampanjaan osallistunut Ann-Mari Leinonen piti tilaisuudessa puheen, jota tässä
luvalla lainataan:
”Elämäni muuttui
syyskuussa 2008, kun jouduin väkivaltaisen raiskauksen uhriksi omassa
kodissani. Tekijä oli suomalainen kuuden lapsen isä, joka oli kasvanut
tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut omasta
mielestään kunnioittaa koskemattomuuttani. Hän sai kuristaa minua, nauraa
kuolemanpelolleni. Hän halusi alistaa, nöyryyttää, tuhota. Ja siinä hän
onnistui. Hän tuhosi elämäni monta hyvää vuotta.
En tehnyt rikoksesta
ilmoitusta, koska olin teon jälkeen shokissa monta päivää. Menin seuraavana
aamuna töihin. Kerroin asiasta äidilleni ja ystävilleni vasta neljä päivää teon
jälkeen. Nämä kaikki ovat muuten Amnestyn raportin mukaan viranomaisten
silmissä lieventäviä asianhaaroja uskottavuuteni kannalta.
Kun mieleni
vihdoin uskalsi päästää asian tietoisuuteen, romahdin moneksi vuodeksi. Olin
ollut iloinen ja nauravainen ihminen ja nyt minusta tuli sulkeutunut ja
surullinen nainen, joka meni pahimmillaan eteenpäin minuutti kerrallaan.
Samanlaisia
tarinoita kuin omani on Suomessa tuhansia – meitä raiskauksen uhreja, jotka
kannamme teon seurauksia salassa, poissa tilastoista. Kun oma salaisuuteni
paljastui, sain vastata kerta toisensa jälkeen samoihin kysymyksiin: teinkö
ilmoituksen ja kun en ollut tehnyt, miksen. Noihin kysymyksiin ei ole helppoa
vastausta, mutta niillä oli helppo syyllistää.
Kysymyksillä
minut saatiin tuntemaan itseni entistäkin likaisemmaksi ja täysin arvottomaksi.
Syyllistin ilman kysymyksiä itseäni jo valmiiksi siitä, että olin laskenut
raiskaajan kotiini ja siitä, että olin humalassa.
Euroopan komission tutkimuksen mukaan on olemassa yhdeksän syytä, joiden perusteella 11 prosenttia
suomalaisista hyväksyy raiskauksen. Kaksi edellä mainittua syytä kuuluvat
niihin. Oma vika, mitäs päästin miehen kotiini, olin humalassa tai kävelin
baarista yksin kotiin.
Minä seison nyt
kuitenkin tässä, puhumassa teille kaikille omilla kasvoillani, koska minulla on
halu ja tarve tuoda oikeutta sekä antaa ihmisarvoa meille uhreille. Tänään
julki tulleen raportin luettuani seison tässä vielä entistä tukevammin, koska
asenteiden on muututtava.
Seksuaalinen
väkivalta on edelleen jonkinlainen tabu. Uhriksi joutuminen ja sisimmän
särkyminen ei katso ikää, sosiaalista statusta, koulutusta tai pankkitilin
saldoa. Jokainen meistä on jonkun tytär, äiti, sisko, vaimo, ystävä. Emme ole
vain diaarinumeroita tai lukuja tilastoissa. Jokaisella meistä on unelmia
tulevaisuudesta.
Ihmisen elämän
tuhoamisesta ei seuraa vakavimmillaan kuin muutama vuosi istumista. Uhri
suorittaa elinkautista omassa vankilassaan loppuelämän. Hän voi olla perheenäiti,
joka ei ole kyennyt vuosiin töihin. Tai tyttö, jonka sisäinen tuska päätyi
itsemurhayritykseen. Nainen, joka on syönyt vuosikausia lääkitystä pystyäkseen
elämään arkea. Ihminen, joka ei ole kyennyt palaamaan yhteiskunnan jäseneksi
teon jälkeen.
Pienet tuomiot
sekä viranomaisten asenne ovat selvä viesti uhreille, ettei heidän elämillään
ole yhteiskunnan silmissä mitään arvoa. Siitä minusta on perimmiltään kysymys,
ihmisarvosta. Kunnioituksesta.
Uhrien
syyllistäminen on lopetettava, ja vastuu on siirrettävä sille ainoalle
syylliselle, tekijälle. Viesti on selvä. Nyt on muutoksen aika.”
Lainaukset
Ann-Mari Leinosen puheesta 6.3.2019
#suostumus
#seksuaalirikokset #naistenviikko #Amnesty #Väkivaltakulttuurinperintö
