keskiviikko 30. elokuuta 2017

Kunnia, kulttuuri ja väkivalta

Kunniaan liittyvä väkivalta on ongelma myös Suomessa. Sen kohteena ovat erityisesti naiset ja alaikäiset tytöt. Tekijä on tyypillisesti isä, aviomies, veli tai setä – ainakin kun asiaa katsoo puhtaasti rikosoikeuden näkökulmasta.

Ilmiö kuitenkin eroaa muusta lähisuhdeväkivallasta yhteisöllisyytensä vuoksi. Sen syvällisempi ymmärtäminen edellyttää myös kulttuurin, ja erityisesti tähän kiertyvän sukupuolittuneisuuden huomioimista.

Tämän väkivallan syntymiseen ja piiloutumiseen eivät vaikuta ainoastaan tekijän ja väkivaltaa kokeneen suhteet vaan taustalla on laajempi verkosto. Siksi lähisuhdeväkivallan torjumiseksi kehitetyt metodit ja oikeusjärjestyksen individualistiset rakenteet eivät sellaisinaan riitä.

Yhteisöllisyys, jossa kunniakäsityksillä on keskeinen merkitys ja yksilön arvostus pohjaa sukupuolittuneeseen hierarkiaan, määrittää sopivan ja epäsopivan käytöksen rajat varsin eri tavoin kuin valtavirtasuomalaisuus. Tämä ei sinällään ole kielteistä, onhan yhteisö myös jäsentensä tuki ja turva.

Kolikon kääntöpuolena ovat tilanteet, joissa yhteisön kunniakäsitysten ja edun koetaan olevan ristiriidassa yksilön käyttäytymisen kanssa. Tällaiset tulkinnat altistavat väkivallan mahdollisuudelle, vaikkakaan eivät vääjäämättömästi johda siihen.

Kärjistäen kyse on sekä naisten siveyden kontrollista että miehiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta toimia suojelijoina, mutta tarvittaessa myös rankaisijoina. Näistä elementeistä huolimatta mitään kulttuuria ei saa määritellä vain väkivallan kautta.

Yhteisön yhtenäisyys on aina harha, ja sen jäsenillä on monenlaisia näkemyksiä esimerkiksi sukupuolirooleista ja käytösnormeista. Yhteisöllisestä kulttuurista ja väkivallasta puhuttaessa onkin syytä olla tarkkana.

On varottava leimaamasta mitään ryhmää yksioikoisesti naisia alistavaksi ja väkivaltaa suosivaksi, sillä vastakkainasettelut eivät edistä dialogia. Samalla on uskallettava toimia olemassa olevien ihmisoikeusongelmien korjaamiseksi. Tämä vaatii viranomaisilta ja muulta yhteiskunnalta jatkuvaa valppautta ja herkkyyttä erottaa yhteisöllisyyden kielteiset ja myönteiset puolet toisistaan.

Väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta, kuten todetaan myös Suomea sitovassa Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimuksessa. Kunniaan liittyvän väkivallan torjumiseksi sen erityispiirteiden tunteminen on silti välttämätöntä.

Suomessa ei ole tapahtunut yhtään henkirikosta, jonka motiiviksi kulttuuriset kunniakäsitykset olisi identifioitu. KHO:n heinäkuisen karkotuspäätöksen taustalla oli oman sisaren pahoinpitely, sillä näyttö murhan suunnittelusta katsottiin puutteelliseksi. Kuten tässäkin tapauksessa, väkivallan kehä alkaa usein pitkittyneestä henkisestä kontrollista ja elämänpiirin rajoittamisesta, joka saattaa konfliktitilanteissa eskaloitua fyysisiksi teoiksi.

Näitä merkkejä on opittava tunnistamaan paremmin muun muassa oppilaitoksissa sekä sosiaali- ja terveysviranomaisissa ja poliisissa. Väkivaltaa kokeneet eivät useinkaan itse ilmoita asiasta. He eivät välttämättä miellä olevansa rikoksen uhreja tai haluavat pysyä lojaaleina perheelleen. Vaikenemisen taustalla voi olla myös pelko väkivallan jatkumisesta sekä yhteisön maineen tahriintumisesta ympäröivän yhteiskunnan silmissä.

Kunniaa liittyvän väkivallan ehkäisy ja väkivaltariskissä olevien sekä väkivaltaa kokeneiden auttaminen on mahdollista, mutta siihen tarvitaan nykyistä vahvempia rakenteita.

Kunniaan liittyvä väkivalta ei ole vain sitä harjoittavissa yhteisöissä elävien murhe. Kuten muukin lähisuhdeväkivalta, se heijastuu yleiseen hyvinvointiin esimerkiksi työpaikkojen ja lasten koululuokkien kautta. Jos Suomi haluaa profiloitua oikeusvaltiona itsenäisyyden juhlavuonna, on tämän tarkoitettava myös kunniaan liittyvän väkivallan torjumista.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 30.8.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Väkivallan näkeminen on väkivaltakokemus


Kun lapsi todistaa väkivaltatilanteita läheisten kesken tämä aiheuttaa hänessä paitsi pelkoa myös huolta, ahdistusta ja stressiä. Tällainen väkivalta on aina vahingollista lapselle, vaikka häneen ei suoraan kohdistuisi sanoja tai tekoja. Siksi väkivaltatyössä on panostettava entistä tarmokkaammin myös lapsiin.

Amnestylle laatimastani kuntaselvityksestä käy ilmi, että perheessä tapahtuvan väkivallan kirjaaminen ja puheeksi ottaminen sosiaali- ja terveyspalveluissa on monin paikoin edelleen puutteellista. Tämä ei ole lapsen edun mukaista.

Turvakotien paikkamäärän nostaminen ja maantieteellisesti parempi kattavuus on välttämätöntä myös väkivaltaa kokeneiden lasten oikeuksien kannalta. Kuitenkin nimenomaan ennaltaehkäisyyn ja toisaalta riittävään jälkihoitoon on tärkeää resursoida.

Väkivaltailmiöitä tarkasteltaessa huomio kiinnittyy usein vain niiden räikeimpiin muotoihin, kuten pahoinpitelyihin. Tosiasiassa kyse on tyypillisesti pitkittyneestä, osaksi perheen elämää normalisoituneesta tilanteesta. Tämän vuoksi myös väkivallan vaurioiden korjaaminen on lähtökohtaisesti pitkä prosessi.

Yhtä lailla suuren yleisön kuin poliittisten päättäjien sekä oikeus- ja auttamisjärjestelmän on syytä sisäistää laajempi väkivaltakäsitys. Väkivalta ei ole vain lyöntejä vaan se on monenlaista henkistä alistamista ja kontrollia sekä seksuaalista ja taloudellista väkivaltaa. Kaikki tämä voi kohdistua myös lapsiin, välillisesti tai välittömästi.

Pienikin lapsi aistii väkivallan ilmapiirin, vaikka aikuiset kuvittelisivat, ettei hän näe eikä kuule. Kuten aikuisilla, saattaa lapsenkin väkivaltakokemus jäädä piiloon siihen liittyvien häpeäntunteiden vuoksi.

Lapsi saattaa kuvitella, että vanhempien välinen väkivalta on jollain tavalla hänen vikansa. Se voi näyttäytyä ikään kuin todisteena siitä, ettei häntä rakasteta. Lapsen voi olla erityisen vaikea sanoittaa kokemustaan ja kertoa siitä. Hän elää intensiivisesti omaa elämäänsä, eikä välttämättä osaa kyseenalaistaa sen laatua.

Häpeään sidottu arvottomuuden kokemus tuottaa helposti epävarmuutta myös perheen ulkopuolisissa sosiaalisissa suhteissa ja saattaa heijastua koulutyöhön keskittymiseen. Samalla se antaa mallin aikuisten parisuhteesta ja petaa lähisuhdeväkivallan ylisukupolvisuuden kierrettä.

Perheessä tapahtuvan väkivallan varhainen tunnistaminen ja akuuttitilanteeseen puuttuminen voi muuttaa yksittäisen lapsen elämän. Pitkällä tähtäimellä se on koko yhteiskunnan etu.