maanantai 23. marraskuuta 2015

Syyllistämisen pitkä asennehistoria


Henkinen väkivalta on käsitteenä nuori. Se heijastaa modernia, entistä laajempaa ymmärrystä etenkin läheisissä ihmissuhteissa tapahtuvan väkivallan haitallisuudesta. Kyse ei ole vain lyönneistä ja mustelmista, sillä syvimmät haavat syntyvät usein mieleen ja sieluun. Kaikessa kieroudessaan uhrin syyllistäminen on henkisen väkivallan tyypillisimpiä rakenteita – ja ilmiönä sen juuret ponnistavat syvältä historian mullista.

Vuosisatojen ajan puolisoiden välistä kontrollia, uhkailua, haukkumista ja vähättelyä ei mielletty väkivallaksi. Se nähtiin osin oikeutettuna tai se jäi huomiotta. Tämä ajattelutapa on jäljitettävissä erityisesti reformaation jälkeiseen asenneilmastoon kaikkialla Euroopassa. Sukupuolittunut hierarkia ja kuri korostuivat yhtä hyvin avioliitto-oppaissa, runoudessa kuin lakiteksteissä.

Erityisen sitkeä kulttuurinen peruskertomus koskee naisen ”nalkutuksen” laukaisemaa kuritusta, johon aviomiehellä katsottiin olevan paitsi oikeus myös velvollisuus. Henkinen ja fyysinen väkivalta kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa, sillä kurituksen alkusyy ja sitä myöten syyllisyys avioliiton harmonian rikkomisesta lankesivat naisosapuolelle.

Mies oli naisen pää, jolle vaimon tuli osoittaa kuuliaisuutta. Suutaan soittava vaimo oli syypää riitaan, mutta askareissaan vaieten ahkeroiden hän teki miehestäänkin hurskaan. Liika puhe tai oman mielipiteen ilmaiseminen väärässä tilanteessa provosoi miestä ja kyseenalaisti tämän valta-aseman. Tällainen nainen suorastaan huusi itselleen patriarkaalista ”kesytystä”.

Nämä sävyt toistuivat vuosisatojen aikana lukuisissa teksteissä niin katolisissa kuin protestanttisissakin maissa. Niiden perusteella lujittui käsitys miehen ja naisen erilaisista rooleista sekä eräänlainen lähisuhdeväkivallan hyväksyttävyyden kulttuuri.

Esimerkiksi 1600-luvun lopun ruotsalaisessa näytelmässä kaksi nuorta naista pohti, miten tulla toimeen väkivaltaisten puolison kanssa. He totesivat naisen olevan se, joka ajaa miehen ensin kapakkaan ja myöhemmin aggressioon. Jos vaimo sen sijaan näyttää aina iloiselta, pitää kodin puhtaana ja miellyttää miestä kaikin tavoin, tämä ei tuhlaa rahoja juopotteluun tai vieraisiin naisiin.

Näytelmän avulla haluttiin välittää kansaa kasvattava viesti totutun sukupuolijärjestyksen tärkeydestä. Samalla lujitettiin syyllistämisen ja henkisen väkivallan rakenteita.

Tekstin opetus tiivistyi siihen, että miehen käytös riippuu vaimosta: tottelemattomuudella ja sopimattomalla käytöksellä vaimo ohjaa miehen kohtelemaan itseään huonosti. Samankaltainen syyllistämisen pohjavire kaikui myös 1800-luvun morsiusohjeissa. Vaimon oli jatkuvasti tarkkailtava miehensä käytöstä ja katsottava tämän heikkouksia sormien läpi. Hänen oli tunnettava miehen tarpeet, jotta osaisi tyydyttää ne välittömästi. Oli sovitettava oma käytös miehen mielialoihin.

1950-luvun ihannevaimo hoiti isoa vauvaansa puhumalla tälle kauniisti ja valmistamalla miehen lempiruokia. Hän pyysi anteeksi aiheutunutta mielipahaa riippumatta siitä, oliko mies humalassa vai selvin päin. Iloisella, vähään tyytyvällä ja palvelualttiilla käytöksellään kodinhengetär ehkäisi konfliktit ja lepytti miehen raivon. Vaimon tehtävä oli ”houkutella” esiin miehensä parhaat puolet – tai kantaa syyllisyyttä epäonnistumisesta.

Kun miehen puolisoonsa kohdistaman väkivallan loppumisen syitä selvitettiin 2000-luvun Suomessa, yli viidennes vastaajista totesi ”pyrkivänsä välttämään ärsyttämistä” (OPTL 2006). Juuri näin toimii henkinen väkivalta. Syyllistämisen kierteessä vastuu siirtyy uhrille, joka joutuu tasapainottelemaan omien ja toisen tunteiden veitsenterällä.

Toki naisen elämänpiiri on sukupolvia sitten laajentunut lasten- ja kodinhoidon lisäksi koulutukseen, palkkatyöhön ja poliittiseen toimijuuteen. Samalla miehen rooli, isyys ja puolisona oleminen ovat muuttuneet rajusti. Myönteistä kehitystä on tapahtunut niin oikeusjärjestelmän kuin asenteiden tasolla. Silti 2010-luvun lähisuhdeväkivalta näyttää toisinaan toistavan historiaansa.

Myös vaikeus tunnistaa henkinen väkivalta ja nähdä se vakavana, kansakunnan hyvinvointiin vaikuttavana ongelmana on edelleen totta. Muutos on mahdollinen, mutta se vaatii asenteiden syvärakenteiden tunnistamista ja henkisen(kin) väkivallan ottamista tosissaan koko yhteiskunnassa.

Satu Lidman

******************************************

Keskiviikkona 25.11. vietetään jälleen YK:n kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää. Tänä vuonna Valoa, ei väkivaltaa -teema korostaa erityisesti henkisen väkviallan haavoittavuutta.

Teksti on julkaistu myös Väkivaltaobservatorion henkisen väkivallan blogissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos rakentavasta keskustelusta!