Pakolla naitetut

Monenlaista väkivaltaa jää piiloon niin globaalisti kuin Suomessakin. Omanlaisensa ongelman muodostaa pakkoavioliitto, joka lipsuu helposti viranomaiskontrollin ulottumattomiin. Suomessa sitä ei ole toistaiseksi säädetty rikolliseksi.

Omistin juuri kirjani Väkivaltakulttuurin perintö kaikille väkivaltaa kokeneille, heidän läheisilleen ja väkivallan vähentämiseksi työskenteleville. Kyse ei ole pienestä joukosta, sillä väkivalta on yleistä suomalaisessakin yhteiskunnassa. Tämä tiedostetaan nykyään entistä paremmin, mutta samalla monet väkivallan muodot jäävät tunnistamatta.

Erityisesti sukupuolittunut väkivalta, joka ei jätä fyysisiä jälkiä tipahtaa läpi seulan. Tähän kuuluu pakkoavioliitto. Harva tiedostaa sen vaikutusta maassamme. Suomessa kuitenkin solmitaan pakkoavioliittoja ja kärsitään niiden seurauksista, kuten esimerkiksi väkivaltatyön järjestöissä tiedetään.

Tahdonvastaiseen avioitumiseen liittyy mutkikas väkivallan vyyhti, jolla on syvälle historiaan ja moniin kulttuureihin ulottuvat juurensa. ”Naittaminen” on aina ollut osa patriarkaalista sukupuolijärjestelmää. Nainen on nähty avioliittomarkkinoiden kauppatavarana, eräänlaisena ensin isän, sitten aviomiehen päätösvallassa olevana omaisuutena.

Ainakaan reformaation jälkeinen Euroopan historia ei silti tunne varsinaista pakkoavioliittoa, ja keskiaikaisen kanonisen oikeuden vaatimus puolisoiden molemminpuolisesta suostumuksesta säilyi protestanttisissakin maissa. Liitot tuskin kuitenkaan perustuivat absoluuttisen vapaaseen tahtoon: sosiaaliset paineet ja taloudelliset realiteetit ohjasivat niiden järjestämistä vähintäänkin moderniin aikaan saakka.

Naimisiin menemisen ja puolison valinnan vapaus on edelleen suhteellista joissakin alakulttuureissa ja vähemmistöissä, kuten vanhoillislestadiolaisilla ja romaneilla. Ja toki valtaväestökin tietää, miten sukulaisten hyvät välit helpottavat elämää. Usein myös unohtuu, etteivät järjestetyt tai pakkoavioliitot tietenkään ole tapana kaikissa maahanmuuttajataustaisissa yhteisöissä.

Valtaosa maailman avioliitoista on järjestettyjä, mutta tätä ei tule sotkea yhden tai molempien osapuolten kohdalla käytännössä vaihtoehdottomaan liittoon. Tämä globaali ihmisoikeusongelma on huomioitava entistä tarkemmin kaikissa maissa.

Vaikka pakkoavioliitto koskee myös miestä, kasaantuvat haittavaikutukset tytöille ja naisille. Tämä ilmenee esimerkiksi liikkumavapauden rajoittamisena sekä pakkoraskauksina ja -synnytyksinä. Erityisesti naisen päätösvaltaa omaan elämään ja kehoon rajoitetaan. Asenteet siirtyvät sukupolvilta toisille.

Pakkoavioliitto on sukupuolittunutta väkivaltakulttuuria – siis sosiaalisiin, oikeudellisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin kiinnittynyttä ”näkymätöntä” ja syrjivää vallankäyttöä.  Viime sunnuntaina 11. lokakuuta vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää.

YK:n laskelmien mukaan kehittyvissä maissa jopa kolmasosa tytöistä naitetaan alaikäisenä. Seurauksena on koulunkäynnin keskeytyminen ja varhainen äidiksi tuleminen. Lapsiavioliitto tai raiskaajan avioituminen uhrinsa kanssa ”häpeän” poispyyhkimiseksi on helppo nähdä vääränä. Niiden sijaan aikuisten välillä solmittujen pakkoavioliittojen kokonaiskuvasta on vaikea saada otetta.

Länsimaissa keskustelua jumittaa maahanmuuttajataustaisten naisten kokeman väkivallan erityinen sensitiivisyys nykyisessä politisoituneessa tilanteessa. Siihen liittyy kysymyksiä kulttuuristen käytäntöjen sallittavuudesta sekä pelkoa rasismisyytöksistä ja vähemmistöjen leimautumisesta.

Lapsi- ja pakkoavioliittojen yleisyys maailmalla osoittaa piittaamattomuutta lapsenoikeuksien ja ihmisoikeuksien suhteen. Ennen kuin kritisoi kovaäänisesti Euroopan ulkopuolisia maita, on kuitenkin hyvä miettiä, miten asiat Suomessa ovat.

Oikeusministeriön poikkeusluvalla solmittavalle avioliitolle ei ole alaikää, vaikka seksuaalisuhteen suojaikäraja on 16 vuotta. Vasta 1990-luvun puolivälissä rikoslaistamme poistui niin sanottu naisenryöstö, joka koski 15 vuotta täyttänyttä tahdonvastaisesti avioliittoon tai haureuteen johdateltua tyttöä. Asianomistajarikoksesta ei rangaistu, mikäli osapuolet avioituivat. Nykyään alaikäisiä suojaa suojaikäraja, joten naisenryöstöä ei enää katsota tarpeelliseksi kriminalisoida.

Muun muassa Norja, Tanska ja Iso-Britannia ovat kriminalisoineet pakkoavioliiton. Myös Suomi sitoutui tähän 1.8.2015 voimaan tulleessa Euroopan Neuvoston sopimuksessa naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tämä niin sanottu Istanbulin sopimus velvoittaa tekemään pakkoavioliitosta rikoksen (§37). Käytännön toteutus kuitenkin uupuu.

Suomen suhtautumista on perusteltu avioliittolailla: liitto purkautuu yhden osapuolen hakemuksella tai se voidaan mitätöidä, mikäli suostumus oli alkujaan vaillinaista. Pakkoavioliitot kuitenkin usein lipsuvat viranomaiskontrollin ulottumattomiin.

Solmittu liitto ei välttämättä ole juridisesti pätevä eikä avioliittolakia sovelleta. Osapuolille se on silti täyttä totta ja sitoo heidän elämäänsä. Heihin kohdistuvat avioelämän kulttuurilliset normit ja heiltä odotetaan niiden mukaista käytöstä. Oikeudellisesti henkilö on naimaton ja itsenäinen, mutta todellisuudessa hän ei ole vapaa.

Pakkoavioliiton kriminalisointi ei poista ongelmaa, mutta alleviivaa asian vakavuutta. Tehokas väkivallan ehkäisy on kohdennettua ja perustuu tietoon ilmiön erityispiirteistä. Niinpä pakkoavioliittoon on pyrittävä vaikuttamaan lisäämällä tietoa sitä selittävistä tekijöistä.

Miten esimerkiksi vanhempien kunnioittaminen ja naisen seksuaalisuuden kontrolliin johtava siveysajattelu vaikuttavat avioliittojen solmimiseen? Liittoa voi edeltää uhkailu, painostus ja fyysinenkin väkivalta. Jos liitto solmitaan sukulaisen tai perhetuttavan kanssa, tuo tämä omanlaisensa jännitteen.

Pakkoavioliittojen syyt ja seurauksien vakavuus kuitenkin vaihtelevat, eivätkä ongelmat ole kaikissa tapauksissa samanlaisia. Ihmiset voivat myös olla tietoisia avioliiton vapaaehtoisuutta sääntelevistä laeista, mutta toimivat asetelmassa, jossa yhteisön valta ohittaa yksilön toiveet.

Satu Lidman

Tämä tekstit julkaistiin ensimmäisenä Uutistamossa (16.10.2015).