Naistenpäivänä juhlitaan naisia…

 …mutta vuodessa on 364 miesten päivää. Naurattaako? Näitä näennäisnokkelia sutkauksia kuulee myös itseään tasa-arvon kannattajina pitäviltä.

Naisten ja miesten oikeudet ovat tietenkin yhtä tärkeitä, mutta niihin kytkeytyvät haasteet ovat usein sukupuolittuneita. Esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta on aina ollut tyypillisesti seksuaalistunutta, ja naisen keho on ollut sekä sanallisten että fyysisten loukkausten objekti. 

Tähän liittyen on viime aikoina tapahtunut kummia: suomineitojen turvallisuus ja koskemattomuus ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla.

Epäilyt turvapaikanhakijoista raiskaajina ovat herättäneet naisten suojelijat sikeästä unestaan. Nyt he käyvät partioimaan kaduille, suoltavat blogeja ja huutavat somessa. Samaan aikaan väkivallan vastaista ja monikulttuurisuutta edistävää työtä tekeviä uhkaillaan juuri niillä laittomuuksilla, joilta puhtoisiksi esineellistetyt, uhri-statuksella vaiennetut naiset halutaan pelastaa.

Missä nämä jalot ritarit ennen piileksivät? Eivät he karauttaneet apuun, kun naiset joutuivat tuttaviensa raiskaamiksi tai väkivallan kohteiksi omissa kodeissaan. Seksuaalisen väkivallan haavoittavuus yritetään nyt omia rasismin ja naisvihan keppihevoseksi. Yhtäällä vähemmistöryhmiin kohdistuu yleistävien syytösten leima, toisaalla jatkuu ikivanha uhrien syyllistäminen. 

Tasa-arvo ja väkivallattomuus hyödyttävät kaikkia ihmisiä riippumatta oletetusta sukupuolesta, kulttuuritaustasta tai muusta vastaavasta. Tämä on ihmisoikeuksien kova ja globaali ydin, jonka on säilyttävä kristallinkirkkaana myös yhteiskunnallisten ja taloudellisten kriisien aikana.

Millä asenteella siis juhlit naistenpäivää? Ulottuuko tuo henki koko vuoteesi?

Rohkaiskoon muutosvoima, jonka naisasialiike sysäsi aikoinaan liikkeelle, näkemään erilaiset haavoittuvat ryhmät paremmin. Höystettäköön tätä rohkeudella puhua suoraan ja maltilla olla tekemättä liian suorasukaisia johtopäätöksiä ilman tarkempaa tutkimusta. Reseptini on: ihmisoikeudet vuoden kaikkina päivinä!

Satu Lidman

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Amnesty-lehden (1/2016) kolumnipalstalla.