perjantai 1. helmikuuta 2019

Väkivalta, kulttuuri ja sensitiivisyys


Toimittaja Ulla Appelsin kommentoi äskettäin maahanmuuttajataustaisten naisten haavoittuvaa asemaa väkivallan riskiryhmänä (IS 24.1.). Hän totesi, ettei asiaan ole reagoitu riittävällä vakavuudella lukuisista surullisista uutisista huolimatta. Olisi opittava Ruotsin esimerkistä, olisi rikottava hiljaisuus. Tästä on helppo olla samaa mieltä: heikosti ääntään kuuluville saavat ihmiset, jotka kokevat väkivaltaa tai sen uhkaa ansaitsevat yhteiskunnan täyden tuen.

Jokaiselle kuuluu oikeus elää vailla pelkoa ja väkivaltaa sekä saada tarvitsemansa apu. Ihmisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa ja ne kuuluvat yhtäläisesti kaikille. Ihmisoikeuksien toteutuminen on valtion vastuulla.

On erityisen tärkeää panostaa ennaltaehkäisevään tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen kaikkien väestöryhmien kohdalla. Emme kuitenkaan saa ummistaa silmiämme väkivallalta, jotka kohdistuu rajattuihin ryhmiin. Tietynlaisen väkivallan riski kohoaa tietyissä konteksteissa, ja tällaisista erityispiirteisistä väkivaltailmiöistä on rohjettava puhua. Mutta miten?

Olen koettanut juurruttaa vivahteikkaampaa ymmärrystä väkivallan moninaisuudesta tutkimuksessani, opettamillani kursseilla, yleisö- ja ammattilaisluennoilla sekä blogi- ja lehtikirjoituksissa. Olen todennut muun muassa, että ”väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta” (TS 4.9.2017), mutta myös että ”väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa” (HS 6.2.2016).

Tematiikkaa ovat pitäneet esillä muutkin tutkijat sekä järjestötoimijat, vaikkakin herääminen sen merkittävyyteen on Suomessa ollut verraten hidasta. Väkivaltatyön rakenteet ovat puutteellisia ja valtakunnallisesti vaihtelevia, mutta emme silti onneksi ole aivan nollapisteessä. Olemme tilanteessa, jossa kulttuuristen käsitysten ja väkivallan yhteyksistä on keskusteltava yhä avoimemmin mutta vastuullisesti.

Sanavalinnoilla ja puhetavoilla on seurauksensa. Niiden kautta muokataan todellisuutta, luodaan mielikuvia, uhkakuviakin. Ne toisintavat ja pitävät yllä väkivaltakulttuuria – tai auttavat romuttamaan sitä.

Esimerkiksi muotoilu ”ilmiöiden rantautuminen” vahvistaa käsitystä ulkopuolelta tulevasta uhasta ja sivuuttaa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalina, siis myös suomalaisena ongelmana. Oli tarkoitus mikä tahansa, voi seurauksena olla vähemmistöjen leimaaminen ja väkivaltaistava yhteen niputtaminen. Tämä on väärin. Se myös hankaloittaa vuoropuhelua, jonka avulla voitaisiin päästä käsiksi väkivallan juurisyihin.

Väkivaltaa ei määritä automaattisesti tai pelkästään tekijän tai kokijan kuuluminen johonkin vähemmistöön. Lisäksi sukupuoli, ikä, vammaisuus, seksuaali-identiteetti, omat väkivaltakokemukset ja kiinnittyminen yhteiskuntaan ovat seikkoja, joilla saattaa olla merkitystä väkivaltaan syyllistymiseen tai sille uhriutumiseen. Kaikki väkivaltatapaukset ovat yksilöllisiä, mutta niistä on myös löydettävissä tyyppipiirteitä, jotka vaikuttavat tekojen luonteeseen, ilmoitusalttiuteen ja avunsaantiin.

Riskien yksilöiminen on tärkeää, silloin kun se on mahdollista. On siis paikkansa keskustelulle nuorten turvataidoista ja aikuisten vastuusta, jotta Oulun kaltaiset grooming-tapaukset saataisiin estettyä. On pidettävä esillä lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikollisuuden hälyttäviä lukuja, jotka eivät tosiaankaan sovi kuvaan Suomesta tasa-arvon mallimaana. On etsittävä ratkaisuja silpomisen ja pakkoavioliiton kysymyksiin. On opittava tuntemaan kunniakäsityksiin ja yhteisöllisyyden varjopuoliin kytkeytyviä väkivallan ja vaikenemisen mekanismeja.

Kulttuurisensitiivisyys ei ole hyssyttelyä vaan keskeinen työkalu nimenomaan maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Se ei tarkoita väkivallan ja rikosten väheksymistä. Korostamalla väkivaltailmiöiden erityispiirteiden tunnistamista kulttuurisensitiivinen lähestymistapa tukee väkivallan kohdennettua torjumista. Se herkistää näkemään henkilöiden taustojen mahdolliset vaikutukset leimaamatta heitä yksioikoisesti tekijöiksi tai uhreiksi, ja auttaa näin erottamaan väkivaltaistavat elementit muista kulttuurisista käytänteistä.

#väkivaltaistaminen #maahanmuuttajanaiset #Oulu #väkivaltatyö #ihmisoikeudet #kulttuurisensitiivisyys

Satu Lidman

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos rakentavasta keskustelusta!