Kunnia, kulttuuri ja väkivalta

Kunniaan liittyvä väkivalta on ongelma myös Suomessa. Sen kohteena ovat erityisesti naiset ja alaikäiset tytöt. Tekijä on tyypillisesti isä, aviomies, veli tai setä – ainakin kun asiaa katsoo puhtaasti rikosoikeuden näkökulmasta.

Ilmiö kuitenkin eroaa muusta lähisuhdeväkivallasta yhteisöllisyytensä vuoksi. Sen syvällisempi ymmärtäminen edellyttää myös kulttuurin, ja erityisesti tähän kiertyvän sukupuolittuneisuuden huomioimista.

Tämän väkivallan syntymiseen ja piiloutumiseen eivät vaikuta ainoastaan tekijän ja väkivaltaa kokeneen suhteet vaan taustalla on laajempi verkosto. Siksi lähisuhdeväkivallan torjumiseksi kehitetyt metodit ja oikeusjärjestyksen individualistiset rakenteet eivät sellaisinaan riitä.

Yhteisöllisyys, jossa kunniakäsityksillä on keskeinen merkitys ja yksilön arvostus pohjaa sukupuolittuneeseen hierarkiaan, määrittää sopivan ja epäsopivan käytöksen rajat varsin eri tavoin kuin valtavirtasuomalaisuus. Tämä ei sinällään ole kielteistä, onhan yhteisö myös jäsentensä tuki ja turva.

Kolikon kääntöpuolena ovat tilanteet, joissa yhteisön kunniakäsitysten ja edun koetaan olevan ristiriidassa yksilön käyttäytymisen kanssa. Tällaiset tulkinnat altistavat väkivallan mahdollisuudelle, vaikkakaan eivät vääjäämättömästi johda siihen.

Kärjistäen kyse on sekä naisten siveyden kontrollista että miehiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta toimia suojelijoina, mutta tarvittaessa myös rankaisijoina. Näistä elementeistä huolimatta mitään kulttuuria ei saa määritellä vain väkivallan kautta.

Yhteisön yhtenäisyys on aina harha, ja sen jäsenillä on monenlaisia näkemyksiä esimerkiksi sukupuolirooleista ja käytösnormeista. Yhteisöllisestä kulttuurista ja väkivallasta puhuttaessa onkin syytä olla tarkkana.

On varottava leimaamasta mitään ryhmää yksioikoisesti naisia alistavaksi ja väkivaltaa suosivaksi, sillä vastakkainasettelut eivät edistä dialogia. Samalla on uskallettava toimia olemassa olevien ihmisoikeusongelmien korjaamiseksi. Tämä vaatii viranomaisilta ja muulta yhteiskunnalta jatkuvaa valppautta ja herkkyyttä erottaa yhteisöllisyyden kielteiset ja myönteiset puolet toisistaan.

Väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta, kuten todetaan myös Suomea sitovassa Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimuksessa. Kunniaan liittyvän väkivallan torjumiseksi sen erityispiirteiden tunteminen on silti välttämätöntä.

Suomessa ei ole tapahtunut yhtään henkirikosta, jonka motiiviksi kulttuuriset kunniakäsitykset olisi identifioitu. KHO:n heinäkuisen karkotuspäätöksen taustalla oli oman sisaren pahoinpitely, sillä näyttö murhan suunnittelusta katsottiin puutteelliseksi. Kuten tässäkin tapauksessa, väkivallan kehä alkaa usein pitkittyneestä henkisestä kontrollista ja elämänpiirin rajoittamisesta, joka saattaa konfliktitilanteissa eskaloitua fyysisiksi teoiksi.

Näitä merkkejä on opittava tunnistamaan paremmin muun muassa oppilaitoksissa sekä sosiaali- ja terveysviranomaisissa ja poliisissa. Väkivaltaa kokeneet eivät useinkaan itse ilmoita asiasta. He eivät välttämättä miellä olevansa rikoksen uhreja tai haluavat pysyä lojaaleina perheelleen. Vaikenemisen taustalla voi olla myös pelko väkivallan jatkumisesta sekä yhteisön maineen tahriintumisesta ympäröivän yhteiskunnan silmissä.

Kunniaa liittyvän väkivallan ehkäisy ja väkivaltariskissä olevien sekä väkivaltaa kokeneiden auttaminen on mahdollista, mutta siihen tarvitaan nykyistä vahvempia rakenteita.

Kunniaan liittyvä väkivalta ei ole vain sitä harjoittavissa yhteisöissä elävien murhe. Kuten muukin lähisuhdeväkivalta, se heijastuu yleiseen hyvinvointiin esimerkiksi työpaikkojen ja lasten koululuokkien kautta. Jos Suomi haluaa profiloitua oikeusvaltiona itsenäisyyden juhlavuonna, on tämän tarkoitettava myös kunniaan liittyvän väkivallan torjumista.

Satu Lidman

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 30.8.