Kenen tulee puhua kunniaan liittyvästä väkivallasta – ja miten?

Kunniaan liittyvä väkivalta on latautunut kysymys, josta keskustellaan Suomessa nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Ilmiö itsessään on tosin tunnettu jo pitkään: 1990-luvun alusta alkaen ennaltaehkäisyn ja auttamisen asiantuntemus on kerääntynyt erityisesti järjestöihin, vaikka ruohonjuuritason työskentely ei välttämättä ole näkynyt mediassa.

Keskustelun monipuolistuminen ja moniäänistyminen on erittäin tervetullutta. Sitä käydään nyt kiihtyvällä tahdilla viranomaisten ja kolmannen sektorin, osin päättäjienkin kesken. Akateemisten tutkijoiden ääntä sen sijaan kaivattaisiin enemmän. Kasvonsa ilmiölle ovat antaneet myös yksilöt, joille aihe on tavalla tai toisella osa omaa elämänpiiriä – ja yhä useammin he ovat samalla jonkin relevantin alan asiantuntijoita.

Aineksia ratkaisukeskeiseen ja rakentavaan keskusteluun on olemassa! Samalla huoli ilmiön laajuudesta ja puutteellisesta varautumisesta kasvaa. Medianostot ovat lisääntyneet erityisesti viime keväänä Haagassa tapahtuneen puukotuksen jälkeen. Somessa nämä ovat poikineet maahanmuuttajaryhmien väkivaltaistamista ja leimaamista, mutta huoli on konkretisoitunut myös yhteiskunnallisiin toimiin.

Helsingin poliisissa on kehitetty toimintamalleja, MARAK-riskinarviointilomakkeeseen on kirjattu kehotuksia huomioida laajennetun perhepiirin vaikutus, kunniaan liittyvä väkivalta on sisällytetty pian julkaistavaan lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy- ja toimenpideohjelmaan. Selvitystyö erillislakien tarpeellisuudesta on käynnissä. Sukuelinten silpomista koskeva uusi toimintaohjelma julkaistiin alkuvuonna. Laaditaanko Suomeen kunniaan liittyvää väkivaltaa kaikissa muodoissaan koskeva toimintaohjelma, jollainen Ruotsissa on ollut vuodesta 2007, jää nähtäväksi.

Koulutusta ja rakenteita leimaa tällä hetkellä hajanaisuus. Keskustelu on paikoin varovaista tai aiheesta vaietaan rasismisyytösten pelossa. Ongelmaa saatetaan myös väheksyä etäännyttämällä se kulttuurirelativistisesti jonkin itsestä erillisen ryhmän omaksi asiaksi, johon ei muka ole syytä puuttua. Havaittavissa on myös energistä asiaan tarttumista. Miten tämä kanavoitaisiin parhaiten väkivallan vastaiseen työhön?

Väkivaltaa ei tule hyväksyä, mutta onnistunut auttamistyö edellyttää sen taustatekijöiden ymmärtämistä. Emme voi olettaa, että vuosituhansien aikana juurtuneet kulttuuriset käsitykset sukupuolesta, vallasta ja yksilön oikeuksista muuttuisivat nopeasti. Prosessi on ollut hidas ja se on monelta osin kesken myös ns. kantaväestön keskuudessa.

Asennemuutos ei tapahdu ylhäältä annetuilla käskyillä. Sen on tultava yhteisöjen sisältä ja se on koettava mielekkääksi. Sen on koskettava väkivaltaa ylläpitäviä ja piilottavia haitallisia perinteitä. Sen sijaan kulttuurin myönteisiä piirteitä tulee vaalia, eikä niistä ole syytä luopua. Näiden erottamiseksi toisistaan tarvitaan kulttuurisensitiivistä dialogia eri toimijoiden välillä. Tämä tarkoittaa vuorovaikutusta, jossa halutaan ymmärtää itselle vierasta ajattelutapaa ihmisoikeuksista tinkimättä.

Pikkuparlamentin kansalaisinfossa järjestettiin eilen avoin keskustelutilaisuus kunniaan liittyvästä väkivallasta. Sali oli viimeistä paikkaa myöten täysi. Koolla oli järjestöjen ja poliisin edustajia, aiheesta kiinnostuneita kansalaisia ja mediaa, mutta vankimmin vallankahvassa olevia päättäjiä edusti ilmeisesti vain tilaisuuden koolle kutsunut eduskunnan varapuhemies Tuula Haatainen.

Puheenvuoronsa esittivät Johanna Latvala (Ihmisoikeusliitto), Natalie Gerbert (Monika-Naiset), Martta October (THL), Lähi-idän ja islamin asiantuntija Seida Sohrabi, ihmisoikeusaktivisti Eva Tawasoli ja Helsingin kaupungin palveluneuvoja Hamed Shafae. Tilaisuus osoitti, että asiantuntemusta ja kiinnostusta on – mutta keskusteltavaa ja tekemistä riittää.

On hienoa, että kunniaan liittyvä väkivalta raamitetaan enenevässä määrin yhtäältä osaksi naisiin kohdistuvan ja sukupuolittuneen väkivallan globaalia kirjoa, sekä toisaalta suomalaiseen hyvinvointiin vaikuttavana, omanlaistaan asiantuntemusta vaativana kysymyksenä.

Oikeus väkivallattomaan elämään kuuluu kaikille, mutta tähän tavoitteiseen ei päästä tasapäistävällä auttamisjärjestelmällä. Kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet on tunnistettava ja huomioitava. Tähän tarvitsemme rohkeaa ajatustenvaihtoa eri alojen asiantuntijoiden, aktiivisten kansalaisten ja väkivallan riskiryhmien edustajien välillä.

Ilman valtion sitoutumista systemaattiseen ammattilaisten koulutukseen, valtakunnallisten rakenteiden luomiseen ja pysyvään resursointiin ei kuitenkaan voida saavuttaa laajamittaisia tuloksia. Istanbulin sopimus on pantava täytäntöön myös näiltä osin, sillä kulttuurin, tavan, uskonnon, perinteen tai kunniakäsitysten ei voi katsoa oikeuttavan väkivaltaa tai vaikuttavan alentavasti rangaistustasoon missään tilanteessa (§42).

Kissa pöydälle ja megafonin äänenvoimakkuus kaakkoon! Meidän ei tule odottaa, että Suomessa tapahtuu – tai pikemminkin identifioidaan – ensimmäinen ns. kunniamurha. Avointa keskustelua ja järjestelmällisiä toimia tarvitaan nyt.

Satu Lidman 1.10.2019

-->

Ainoastaan kyllä tarkoittaa kyllä

Kun Amnestyn Suomen osasto julkisti tutkimuksensa Oikeuksienarpapeli: Naisiin kohdistuvat raiskausrikokset ja uhrin oikeuksien toteutuminenSuomessa paikalla olivat myös presidentti Tarja Halonen, järjestön pääsihteeri Kumi Naidoo ja oikeusministeri Antti Häkkänen sekä suuri joukko väkivaltatyön asiantuntijoita.

Keskusteluissa todettiin, että väkivaltatilastot ja lainsäädännön nykytila heikentävät merkittävästi Suomen uskottavuutta tasa-arvon ja ihmisoikeuksien maana. Seksuaalirikosten vakavuuden laiminlyönneistä raportoivat mm. Kirkko ja kaupunki, Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat.

Suostumus2018-kampanjaan osallistunut Ann-Mari Leinonen piti tilaisuudessa puheen, jota tässä luvalla lainataan:

”Elämäni muuttui syyskuussa 2008, kun jouduin väkivaltaisen raiskauksen uhriksi omassa kodissani. Tekijä oli suomalainen kuuden lapsen isä, joka oli kasvanut tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut omasta mielestään kunnioittaa koskemattomuuttani. Hän sai kuristaa minua, nauraa kuolemanpelolleni. Hän halusi alistaa, nöyryyttää, tuhota. Ja siinä hän onnistui. Hän tuhosi elämäni monta hyvää vuotta.

En tehnyt rikoksesta ilmoitusta, koska olin teon jälkeen shokissa monta päivää. Menin seuraavana aamuna töihin. Kerroin asiasta äidilleni ja ystävilleni vasta neljä päivää teon jälkeen. Nämä kaikki ovat muuten Amnestyn raportin mukaan viranomaisten silmissä lieventäviä asianhaaroja uskottavuuteni kannalta.

Kun mieleni vihdoin uskalsi päästää asian tietoisuuteen, romahdin moneksi vuodeksi. Olin ollut iloinen ja nauravainen ihminen ja nyt minusta tuli sulkeutunut ja surullinen nainen, joka meni pahimmillaan eteenpäin minuutti kerrallaan.

Samanlaisia tarinoita kuin omani on Suomessa tuhansia – meitä raiskauksen uhreja, jotka kannamme teon seurauksia salassa, poissa tilastoista. Kun oma salaisuuteni paljastui, sain vastata kerta toisensa jälkeen samoihin kysymyksiin: teinkö ilmoituksen ja kun en ollut tehnyt, miksen. Noihin kysymyksiin ei ole helppoa vastausta, mutta niillä oli helppo syyllistää.

Kysymyksillä minut saatiin tuntemaan itseni entistäkin likaisemmaksi ja täysin arvottomaksi. Syyllistin ilman kysymyksiä itseäni jo valmiiksi siitä, että olin laskenut raiskaajan kotiini ja siitä, että olin humalassa.

Euroopan komission tutkimuksen mukaan on olemassa yhdeksän syytä, joiden perusteella 11 prosenttia suomalaisista hyväksyy raiskauksen. Kaksi edellä mainittua syytä kuuluvat niihin. Oma vika, mitäs päästin miehen kotiini, olin humalassa tai kävelin baarista yksin kotiin.

Minä seison nyt kuitenkin tässä, puhumassa teille kaikille omilla kasvoillani, koska minulla on halu ja tarve tuoda oikeutta sekä antaa ihmisarvoa meille uhreille. Tänään julki tulleen raportin luettuani seison tässä vielä entistä tukevammin, koska asenteiden on muututtava.

Seksuaalinen väkivalta on edelleen jonkinlainen tabu. Uhriksi joutuminen ja sisimmän särkyminen ei katso ikää, sosiaalista statusta, koulutusta tai pankkitilin saldoa. Jokainen meistä on jonkun tytär, äiti, sisko, vaimo, ystävä. Emme ole vain diaarinumeroita tai lukuja tilastoissa. Jokaisella meistä on unelmia tulevaisuudesta.

Ihmisen elämän tuhoamisesta ei seuraa vakavimmillaan kuin muutama vuosi istumista. Uhri suorittaa elinkautista omassa vankilassaan loppuelämän. Hän voi olla perheenäiti, joka ei ole kyennyt vuosiin töihin. Tai tyttö, jonka sisäinen tuska päätyi itsemurhayritykseen. Nainen, joka on syönyt vuosikausia lääkitystä pystyäkseen elämään arkea. Ihminen, joka ei ole kyennyt palaamaan yhteiskunnan jäseneksi teon jälkeen.

Pienet tuomiot sekä viranomaisten asenne ovat selvä viesti uhreille, ettei heidän elämillään ole yhteiskunnan silmissä mitään arvoa. Siitä minusta on perimmiltään kysymys, ihmisarvosta. Kunnioituksesta.

Uhrien syyllistäminen on lopetettava, ja vastuu on siirrettävä sille ainoalle syylliselle, tekijälle. Viesti on selvä. Nyt on muutoksen aika.”

Lainaukset Ann-Mari Leinosen puheesta 6.3.2019

#suostumus #seksuaalirikokset #naistenviikko #Amnesty #Väkivaltakulttuurinperintö

Ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys. Silpomisen on loputtava.

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen vastaista päivää. Syvälle juurtunutta väkivaltakulttuuria ei kitketä hetkessä, mutta asenteita ja toimintamalleja on mahdollista muuttaa. Valtion on kannettava vastuunsa ihmisoikeuksien toteutumisesta kaikille.

Suomessa asuu tuhansia tyttöjä ja naisia, jotka ovat joutuneet tai riskissä joutua silvotuksi ulkomailla. Kyseessä on ihmisoikeusongelma ja rikos, joka koskettaa yhteiskuntaa mm. seksuaali- ja lisääntymisterveyden näkökulmasta.

Silpominen on osa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalia kirjoa, joka kiinnittyy sukupuolten epätasa-arvon perinteisiin. Se on perheensisäistä lähisuhdeväkivaltaa, joka kohdistuu pääosin alaikäisiin lapsiin. Psyykkisfyysiset haitat ovat ilmeiset.

Toimenpiteen tekotavat, piirteet ja siitä aiheutuneiden vammojen vakavuus vaihtelevat, mutta kaikissa muodoissaan silpominen on vakava koskemattomuuden loukkaus. Se kytkeytyy näin suoraan valtion vastuuseen noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Kyse ei ole suosituksista vaan sitovista velvoitteista.

Yksilöidysti silpomisen torjumiseen velvoittaa Suomessa vuonna 2015 voimaan astunut Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus. Artiklan 38 mukaan sopimusosapuolet ”toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet” varmistaakseen, että kaikki silpomisen eri muodot säädetään rangaistaviksi. Meillä ei kuitenkaan tällä hetkellä ole silpomista suoraan koskevaa lainsäädäntöä, toisin kuin muissa Pohjoismaissa. 

Asiasta on vihdoin ryhdytty keskustelemaan enemmän, ja vuonna 2018 kansalaisaloite silpomisenkriminalisoimiseksi keräsi reilut 60 000 nimeä. Erilliskriminalisoinnin mielekkyydestä esiintyy monia näkemyksiä: yhtäältä se on vahva viesti nollatoleranssista, toisaalta sen on pelätty painavan ilmiötä maan alle ja vaikeuttavan ennaltaehkäisevää dialogia.

Oikeusministeriön kanta on pitkään ollut, että mahdollisuus viedä silpomissyyte rikosprosessiin perusmuotoisena tai törkeänä pahoinpitelynä (RL 5–6§) riittää. Silpomisesta, ml. avunanto ja yllytys, on mahdollista tuomita silloinkin kun teko tapahtuu ulkomailla, mikäli se kohdistuu suomalaiseen tai Suomessa pysyvästi asuvaan henkilöön.

Syytteitä ei Suomessa ole toistaiseksi nostettu kertaakaan. Toisaalta silpomisen kriminalisoineissa maissa teot eivät ole loppuneet. Tuloksia on saatu pikemminkin ruohonjuuritasolla tapahtuvalla sitkeällä asenteenmuokkaustyöllä ja terveysnäkökulmista informoinnilla. Niin koti- kuin ulkomailla on syytä panostaa tällaiseen tabuja lempeän vakaasti purkavaan tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen.

Ammattilaisten on tiedettävä miten toimia jos he epäilevät silpomista tai sen uhkaa – ja uskallettava tunnistaa riskejä. Sosiaali- ja terveysministeriön 6.2.2019 julkaisemassa (uudessa) toimintaohjelmassa korostetaan puheeksi ottamisen ja oikea-aikaisen reagoinnin tärkeyttä. Avainasemassa olevat ammattilaiset tarvitsevat jatkuvaa koulutusta sekä ilmiöstä että omasta roolistaan, kuten ilmoitusvelvollisuudesta.

Koska kyseessä on patriarkaaliseen sukupuolijärjestykseen kiinnittyvä perinne, on huomio kiinnitettävä yhteisöissä vallitseviin valtasuhteisiin. Yksilön on vaikea ellei mahdoton toteuttaa muutosta yksin. Vaikka äideillä on merkittävä rooli perinteen ylläpitäjinä, silpomisen lopettaminen onnistuu vain kollektiivisella päätöksellä. Tämän taakse on saatava valtahierarkian huippu, siis käytännössä johtavassa asemassa olevat miehet.

Pelkäämätön ja avoin julkinen keskustelu silpomista ylläpitävästä väkivaltavaltakulttuurista on tärkeää. Silpomisen torjuminen edellyttää yhteistyötä ja dialogia perinnettä ylläpitävien yhteisöjen kanssa. Heitä ei saa väkivaltaistaa naisiaan silpoviksi hirviöiksi. Siksi työkaluksi tarvitaan kulttuurisensitiivisyyttä eli parempaa ymmärrystä siitä, mitä kulttuuritausta tarkoittaa sekä identiteetin että väkivallan riskin, tunnistaminen ja avun hakemisen kannalta. 

Kulttuurisensitiivisyys ei tarkoita väkivallan vakavuuden tai tekijän vastuun väheksymistä, ei moraalisessa eikä oikeudellisessa mielessä. Keskustelua on käytävä yhdessä, kuunnellen ja kunnioittaen – mutta ihmisoikeuksista tinkimättä.

#Väkivaltakulttuurinperintö #väkivaltaistaminen #zerotolerance #EndFGM #tyttöjenoikeudet #silpomisenvastainenpäivä

Satu Lidman

Väkivalta, kulttuuri ja sensitiivisyys

Toimittaja Ulla Appelsin kommentoi äskettäin maahanmuuttajataustaisten naisten haavoittuvaa asemaa väkivallan riskiryhmänä (IS 24.1.). Hän totesi, ettei asiaan ole reagoitu riittävällä vakavuudella lukuisista surullisista uutisista huolimatta. Olisi opittava Ruotsin esimerkistä, olisi rikottava hiljaisuus. Tästä on helppo olla samaa mieltä: heikosti ääntään kuuluville saavat ihmiset, jotka kokevat väkivaltaa tai sen uhkaa ansaitsevat yhteiskunnan täyden tuen.

Jokaiselle kuuluu oikeus elää vailla pelkoa ja väkivaltaa sekä saada tarvitsemansa apu. Ihmisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa ja ne kuuluvat yhtäläisesti kaikille. Ihmisoikeuksien toteutuminen on valtion vastuulla.

On erityisen tärkeää panostaa ennaltaehkäisevään tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen kaikkien väestöryhmien kohdalla. Emme kuitenkaan saa ummistaa silmiämme väkivallalta, jotka kohdistuu rajattuihin ryhmiin. Tietynlaisen väkivallan riski kohoaa tietyissä konteksteissa, ja tällaisista erityispiirteisistä väkivaltailmiöistä on rohjettava puhua. Mutta miten?

Olen koettanut juurruttaa vivahteikkaampaa ymmärrystä väkivallan moninaisuudesta tutkimuksessani, opettamillani kursseilla, yleisö- ja ammattilaisluennoilla sekä blogi- ja lehtikirjoituksissa. Olen todennut muun muassa, että ”väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta” (TS 4.9.2017), mutta myös että ”väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa” (HS 6.2.2016).

Tematiikkaa ovat pitäneet esillä muutkin tutkijat sekä järjestötoimijat, vaikkakin herääminen sen merkittävyyteen on Suomessa ollut verraten hidasta. Väkivaltatyön rakenteet ovat puutteellisia ja valtakunnallisesti vaihtelevia, mutta emme silti onneksi ole aivan nollapisteessä. Olemme tilanteessa, jossa kulttuuristen käsitysten ja väkivallan yhteyksistä on keskusteltava yhä avoimemmin mutta vastuullisesti.

Sanavalinnoilla ja puhetavoilla on seurauksensa. Niiden kautta muokataan todellisuutta, luodaan mielikuvia, uhkakuviakin. Ne toisintavat ja pitävät yllä väkivaltakulttuuria – tai auttavat romuttamaan sitä.

Esimerkiksi muotoilu ”ilmiöiden rantautuminen” vahvistaa käsitystä ulkopuolelta tulevasta uhasta ja sivuuttaa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalina, siis myös suomalaisena ongelmana. Oli tarkoitus mikä tahansa, voi seurauksena olla vähemmistöjen leimaaminen ja väkivaltaistava yhteen niputtaminen. Tämä on väärin. Se myös hankaloittaa vuoropuhelua, jonka avulla voitaisiin päästä käsiksi väkivallan juurisyihin.

Väkivaltaa ei määritä automaattisesti tai pelkästään tekijän tai kokijan kuuluminen johonkin vähemmistöön. Lisäksi sukupuoli, ikä, vammaisuus, seksuaali-identiteetti, omat väkivaltakokemukset ja kiinnittyminen yhteiskuntaan ovat seikkoja, joilla saattaa olla merkitystä väkivaltaan syyllistymiseen tai sille uhriutumiseen. Kaikki väkivaltatapaukset ovat yksilöllisiä, mutta niistä on myös löydettävissä tyyppipiirteitä, jotka vaikuttavat tekojen luonteeseen, ilmoitusalttiuteen ja avunsaantiin.

Riskien yksilöiminen on tärkeää, silloin kun se on mahdollista. On siis paikkansa keskustelulle nuorten turvataidoista ja aikuisten vastuusta, jotta Oulun kaltaiset grooming-tapaukset saataisiin estettyä. On pidettävä esillä lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikollisuuden hälyttäviä lukuja, jotka eivät tosiaankaan sovi kuvaan Suomesta tasa-arvon mallimaana. On etsittävä ratkaisuja silpomisen ja pakkoavioliiton kysymyksiin. On opittava tuntemaan kunniakäsityksiin ja yhteisöllisyyden varjopuoliin kytkeytyviä väkivallan ja vaikenemisen mekanismeja.

Kulttuurisensitiivisyys ei ole hyssyttelyä vaan keskeinen työkalu nimenomaan maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Se ei tarkoita väkivallan ja rikosten väheksymistä. Korostamalla väkivaltailmiöiden erityispiirteiden tunnistamista kulttuurisensitiivinen lähestymistapa tukee väkivallan kohdennettua torjumista. Se herkistää näkemään henkilöiden taustojen mahdolliset vaikutukset leimaamatta heitä yksioikoisesti tekijöiksi tai uhreiksi, ja auttaa näin erottamaan väkivaltaistavat elementit muista kulttuurisista käytänteistä.

#väkivaltaistaminen #maahanmuuttajanaiset #Oulu #väkivaltatyö #ihmisoikeudet #kulttuurisensitiivisyys

Satu Lidman

Maahanmuuttajamiehet ja seksuaalirikollisuus. Mihin kohdistamme huolien kärjen?

Viimeaikaiset rikosepäilyt erityisesti Oulussa ja Helsingissä nuoriin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta ovat järkyttäneet kansakuntaa. Julkisen keskustelun painottuminen maahanmuuttokysymyksiin osoittaa, miten helppoa on sivuuttaa sekä väkivaltaa kohdanneet ihmiset että väkivaltaistavien tulkintojen vahingollisuus.  

Seksuaalisen koskemattomuuden loukkaukset voivat haavoittaa, lamaannuttaa ja traumatisoida vuosiksi. Erityisesti raiskauksen uhrilla on kohonnut itsemurhariski. Tämä tarkoittaa paitsi yksilöllistä tragediaa myös väkivaltaa kohdanneen lähipiiriin ulottuvaa pahan olon kierrettä, jonka katkaisemiseksi ammattiapu on usein välttämätöntä.

Rikosepäilyjen lisääntyminen on myönteistä kehitystä. Se ei nimittäin kerro väkivallan kasvusta vaan muutoksista ilmoitusherkkyydessä, mikä puolestaan kytkeytyy mm. poliisin toimintaan, lakimuutoksiin ja asenneilmapiiriin. Tällä hetkellä, myös #metoo-kampanjan vaikutuksesta, olemme vihdoin heränneet näkemään jäävuoren huipun lisäksi hieman enemmän.

Seksuaaliväkivaltakokemukset ovat silti historialliskulttuurisista syistä häpeän ja syyllisyyden kyllästämiä, joten valtaosa teoista jää yhä piiloon. Tähän vaikuttaa lisäksi epäluottamus oikeusjärjestelmän kykyyn luoda oikeudenmukaisuutta ja edistää väkivaltaa kokeneen selviytymistä.

Ongelmana on siis piilorikollisuusilmiö, jonka aiheuttamien vaurioiden korjaaminen terveydenhoito- ja sosiaalipalveluissa tulee yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Juuri nyt näyttää siltä, että seurauksena on myös mielipideilmaston koventuminen ja väestöryhmien välisten pelkojen kasvu. Seksuaalirikoskeskustelu on politisoitunut tavalla, joka on omiaan leimaamaan vähemmistöjä kollektiivisesti ennemmin kuin ennaltaehkäisemään väkivaltaa tai auttamaan sen kohteeksi joutuneita.

Tätä blogia kirjoittaessani 6.12.2018 julkistettu kansalaisaloite seksuaalirikoksista tuomittujen oleskeluluvan peruuttamiseksi ja maasta karkottamiseksi oli saanut reilut 105 000 kannattajaa. Allekirjoituksia on kertynyt nopeaan tahtiin ilman keskitettyä kampanjointia.

Kansalaisaloite raiskausmääritelmän suostumusperustaisuudesta sai kuudessa kuukaudessa 55 682 puoltoa. Jälkimmäisen taustalla vaikuttivat lukuisat vapaaehtoiset ja julkisuuden henkilöt (#suostumus2018). Vertailu kertoo osaltaan siitä, mikä nähdään ongelman ytimenä ja millaisia ratkaisuehdotuksia tarjotaan.

Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat –tutkimushankkeessa haastateltiin kriisityöntekijöitä, joita pyydettiin kommentoimaan rajattuja teemoja nettifoorumeilta koostettujen väittämien perusteella. Kerättyä aineistoa analysoidaan parhaillaan.

Yksi tutkittavien (ennen Oulun tapausta kirjoitettujen) verkkokeskusteluiden keskeinen juonne rakentui käsitykselle maahanmuuttajamiehistä seksuaalirikollisina: puhetavoissa rodullistetut miehet tyypillisesti toiseutetaan väkivaltaisina. Nyanssoitu pohdinta tekijöiden taustan merkityksestä ohitetaan, turvapaikanhakijat ja muista syistä maahan muuttaneet niputetaan surutta yhteen.  

Tällaiset väkivaltaistavat tulkinnat lehahtavat helposti ilmiliekkeihin anonyymissa tai vähintäänkin kasvottomassa verkkoympäristössä – mutta ne saattavat jatkaa kiertokulkuaan myös väkivaltatyön ammattilaisten parissa. Koulutus ja avoin keskustelu auttavat kuitenkin suhteuttamaan perusteettomia ja tarkoitushakuisia väitteitä.

Väkivallan, kulttuurin ja sukupuolen mahdollisista yhteyksistä on uskallettava puhua, mutta se ei saa johtaa vähemmistöjen leimaamiseen. Moraalinen ja juridinen vastuu väkivallasta on aina sen tekijällä, ei hänen oletetulla viiteryhmällään.

Kävin hiljattain keskustelemassa aiheesta myös Mahadura & Özberkan –ohjelmassa. Lähetyksessä CMI:n rauhanvälittäjä Hussein al-Taee esitti huolensa väkivaltaistavasta keskusteluilmapiiristä. Hän penäsi selkeyttä siihen, mistä itse asiassa kulloinkin keskustellaan, maahanmuutosta vai seksuaalirikollisuuden torjumisesta. 

Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed muistutti, että maahanmuuttajanaiset helposti unohdetaan seksuaaliväkivaltakeskusteluissa. Nuorten henkilöiden lisäksi myös he ovat erityisellä tavalla haavoittuvia.

On siis oltava hereillä sen suhteen, mihin huoli ja syytökset kohdistetaan ja mikä jää keskustelun ulkopuolelle. Mutta mitä konkreettisemmin pitäisi tehdä?

Tarvitsemme asiallista keskustelua: repivät otsikot ja vihapuhe haavoittavat koko yhteiskuntaa.Tuomiotason ja maahanmuuttopolitiikan kiristäminen eivät auta torjumaan seksuaaliväkivallan kokonaisuutta. On viisaampaa vahvistaa olemassa olevia ennaltaehkäiseviä ja auttavia rakenteita.

Tietoisuuden lisäämiseen on panostettava. Lapset, nuoret ja aikuiset, mukaan lukien maahan muuttaneet, tarvitsevat kiihkotonta seksuaalikasvatusta ja turvataitoja. Jokaisen on sisäistettävä omaa ja toisen seksuaalista koskemattomuutta koskevat oikeudet.

On huolehdittava väkivaltapalveluiden kattavuudesta laadullisesti ja maantieteellisesti. Seksuaalirikosten uhreille tarkoitettu SERI-keskus löytyy toistaiseksi vain Helsingistä, mutta vastaava palvelu on tulossa kaikille yliopistosairaalapaikkakunnille. Toiminta on kuitenkin suunnattu vain 16 vuotta täyttäneille.

Viimeaikaiset rikosepäilyt ovatkin osoittaneet, että Suomessa on suuri tarve ikä- ja sukupuolisensitiivisille uhripalveluille. Psykososiaalista tukea 13–29-vuotiaille seksuaaliväkivaltaa kokeneille naisille on tällä hetkellä saatavissa seitsemällä Tyttöjen Talolla, myös Oulussa. Asiakasmäärät ovat kasvussa myös Rovaniemen, Kuopion, Turun, Tampereen, Espoon ja Helsingin toimipisteissä.

On muitakin auttavia tahoja, mutta asuinpaikasta riippuen väkivaltaa kokenut voi jäädä yksin. Tämä siitäkin huolimatta, että seksuaaliväkivallan haavoittavuus on kiistatta koko yhteiskuntaa koskeva poliittinen, taloudellinen ja moraalinen hyvinvointikysymys.

#väkivaltaistaminen #Oulu #seksuaalikasvatus #metoo #väkivaltatutkimus #ihmisoikeudet

Satu Lidman 

Julkaistu alunperin tutkimushankkeen Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat blogissa.

Väkivaltakulttuuri elää ja voi hyvin suomalaisessa peruskoulussa

Vieraileva blogisti Martta October tarttuu ajankohtaiseen keskusteluun "koulukiusaamisesta":

Alkuviikosta YLE julkaisi uutisen, jonka mukaan osassa suomalaisista alakouluista jopa kolmasosa oppilaista kokee kiusaamista viikoittain. YLEn jutun tiedot olivat peräisin THL:n vuoden 2017 kouluterveyskyselyn tuloksista. Koko maan tasolla noin seitsemän prosenttia peruskoulun neljäs- ja viidesluokkalaisista kokee kiusaamista koulussa vähintään kerran viikossa. Joissakin kouluissa kiusaaminen on vielä selvästi yleisempää.

Jutussa haastateltiin sellaisten koulujen rehtoreita, joiden kouluissa kiusaamista raportoitiin selvästi yli koko maan keskiarvon. Rehtorit ilmaisivat tuomitsevansa kiusaamisen, mutta pohtivat mahdollisiksi syiksi esimerkiksi lasten ”hutsahtavaa” pukeutumista tai seksuaalisen suuntautumisen ilmaisua. Jotkin rehtoreista pohtivat myös maahanmuuttajataustaisten oppilaiden korkeaa osuutta syynä kiusaamisongelman taustalla.

Rehtorien rupattelu ja assosiointi kiusaamisen mahdollisista syistä paljastaa peruskoulujemme väkivaltakulttuurin taustalla vaikuttavia asenteita. Vaikka kiusaamista pidetään paheksuttavana, haetaan syitä lasten toisiinsa kohdistamalle henkiselle tai fyysiselle väkivallalle kiusaamisen uhrista, eikä tekijästä. Vastaavaa apologiaa väkivallalle löytyy toki muualtakin yhteiskunnasta. Tyypillisesti esimerkiksi seksuaaliväkivaltaa on oikeutettu syyllistämällä uhria liian paljastavasta pukeutumisesta tai vastuuttomista reittivalinnoista pimeällä. Koulujen turvallisuudesta ja toimintakulttuurista vastuussa olevilta kasvatusalan ammattilaisilta tämänkaltaiset näkemykset ovat kuitenkin täysin kestämättömiä.

THL:n kouluterveyskyselyn tulosten perusteella fyysisen väkivaltaisen kiusaamisen kokemukset ovat Suomessa jopa kasvussa. Lisäksi eri lapsiryhmät kokevat kiusaamista hyvin eri tavoin. Tyypillisimmin väkivaltaa koulussa kokevat erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat lapset, kuten toimintarajoitteiset, kodin ulkopuolelle sijoitetut tai ulkomailla syntyneet lapset. Tulokset viestivät selvästä epäonnistumisesta sekä väkivallan ehkäisyssä että yhdenvertaisuuden toteuttamisessa.

Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen ja väkivallattomaan kasvuun ja kehitykseen. Perusopetuslaki on vuodesta 2014 edellyttänyt, että oppilaitoksen pitää taata oppilaille turvallinen opiskeluympäristö. Laki ei kuitenkaan yksilöi millaista valvontaa turvallisuuden ylläpito edellyttää. Oppilaitosten on lain nojalla tullut laatia suunnitelmia yhdenvertaisuuden ja turvallisuuden edistämiseksi, mutta niiden toiminnallisuuden taso ja laatu vaihtelevat. Rehtorien selvempi vastuuttaminen ja suunnitelmien toimeenpanon laadukkaampi valvonta voisivat yhtäältä parantaa väkivaltaan puuttumisen käytäntöjä oppilaitostasolla.

Koulujen ylimmän johdon vastuulla on seurata ja korjata toimintakulttuuria jatkuvasti sekä puuttua systemaattisesti kaikenlaiseen väkivaltaan ja häirintään. Uhrin syyllistämisestä väkivallasta tulisi aktiivisesti opetella pois. Haasteellista rehtorien kannalta vaikuttaisi  kuitenkin olevan se, että väkivaltaa salliva kulttuuri ja omat luutuneet asenteet olisi ensin tiedostettava, jotta niitä voisi ryhtyä purkamaan. Uhrin ominaisuuksien arvioinnista on rehtorin kanslian peilin eteen vielä matkaa.

Koulujen mikrokulttuureissa on suuria eroja väkivaltaiseen kiusaamiseen puuttumisessa. Osassa kouluista viesti on edelleen se, että epäkohtia esiin nostavat lapset tai heidän vanhempansa leimataan hankaliksi purnaajiksi, jotka omalla olemuksellaan tai provosoivalla käytöksellään ovat aikaansaaneet kiusaajien silmätikuksi joutumisen. Uhria leimaava ja syyllistävä väkivaltaan puuttumattomuuden kulttuuri viestii lapselle hänen ihmisarvonsa suhteellisuutta vertautuen kouluyhteisössä hyväksyttyihin normeihin. Tasa-arvo tai yhdenvertaisuus eivät suomalaisessa koulussa kuitenkaan saisi olla suhteellisia käsitteitä.

Opetushallituksen mukaan perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet rakentuvat elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Perusopetuksessa esimerkiksi kulttuurinen moninaisuus nähdään rikkautena: ” Perusopetus antaa perustan ihmisoikeuksia kunnioittavaan maailmankansalaisuuteen ja rohkaisee toimimaan myönteisten muutosten puolesta.” Kouluterveyskyselyn tulokset paljastavat, että opetussuunnitelma toteutuu tältä osin korkeintaan vaihtelevasti. Ihmisoikeusperustaisen opetussuunnitelman toimeenpano edellyttäisi koulujen oman toiminnan ja toimintakulttuurin tarkistamista ihmisoikeuksia kunnioittaviksi.  

Martta October, kehittämispäällikkö (THL)

#kiusaaminen #kouluväkivalta #lapset #opetussuunnitelma #kasvatus 

#Väkivaltakulttuurinperintö

Tyttöjen hyvinvoinnista. Miksi seksuaaliväkivaltatyö on tärkeää?

Suomessa moni asia on hyvin ja sukupuolten tasa-arvo on verraten korkealla tasolla. Silti Suomi on yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista tytöille ja naisille. Tämä ei ole vain yksittäisten uhrien ongelma vaan koko yhteiskuntaa koskeva kysymys.

Huonon kohtelun, syrjinnän ja väkivallan aiheuttama pahoinvointi heijastuu yksilön lähipiiriin ellei siihen puututa. Tästä seuraa helposti ylisukupolvisuuden kierre, jossa väkivallalle altistumisen ja väkivallan tekemisen todennäköisyys kasvavat eri ihmisten elämässä.

Euroopan perusoikeusviraston laajan tutkimuksen (2014) mukaan 17% suomalaisnaisista on kokenut kumppaninsa tai jonkun muun tekemää seksuaaliväkivaltaa 15 vuotta täytettyään (raiskaus, raiskauksen yritys tai muu pakottaminen seksuaalisiin tekoihin).

Pyysin haastattelemiani seksuaaliväkivaltaa kokeneita nuoria naisia arvioimaan, millaista heidän elämänsä olisi, jos he eivät olisi saaneet tilanteeseensa apua. Vastaukset tukevat tutkimustietoa seksuaaliväkivallan seurausten vakavuudesta.

Nuorten tilanne on erityisen haavoittuva, sillä väkivaltakokemus vaikuttaa kehittyvään identiteettiin. Ilman apua he saattaisivat pitää väkivaltaa edelleen omana syynään. Heidän olisi vaikeaa löytää voimavaroja opiskeluun tai työntekoon. He eivät jaksaisi olla läsnä vanhempina. He saattaisivat jatkaa väkivaltaisessa parisuhteessa.

Seksuaaliväkivaltaa kokeneiden tiedetään kuuluvan mielenterveysongelmien riskiryhmään. Esimerkiksi masennus ja itsetuhoisuus ovat yleisiä seurauksia. Seksuaaliväkivaltatyö voi pelastaa ihmishenkiä.

”Mä en tiedä oisinks mä edes hengissä tässä kohtaa. Kyllä mä aika syvissä vesissä kävin siinä. Mä oisin varmaan tappanu itteni ihan suoraan sanottuna.”

Tyttöjen turvallisuus on ihmisoikeuskysymys. Valtiolla on velvollisuus ehkäistä ja torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja syrjintää. Vuoden 2017 #metoo-kampanjoinnin aikana myös nuorten kokemukset alkoivat saada näkyvyyttä, mutta ongelmat eivät ole hävinneet.

Tytöt ja nuoret naiset kohtaavat jatkuvasti vallankäyttöä ja seksistisiä asenteita niin lähisuhteissa, julkisessa tilassa, oppilaitoksissa kuin työpaikoilla. Normalisoituessaan osaksi arkea nämä kokemukset heikentävät omien oikeuksien ja väkivallan vakavuuden tunnistamista. Avun piiriin hakeutuminen vaikeutuu.

Silloinkin kun seksuaaliväkivaltaa kokenut saa asianmukaista apua, hänellä on usein edessään vuosien toipuminen. Haastatteluissa todettiin, että sukupuolen lisäksi nuoren iän huomioiva, omaan tilanteeseen räätälöity ja riittävän pitkäkestoinen apu on välttämättömyys.

”Parista tapaamiskerrasta ei olisi ollut mitään hyötyä.”

Avun saamisesta huolimatta väkivaltakokemus kasvaa osaksi minuutta. On opittava hallitsemaan tekijöitä, jotka laukaisevat tuskalliset muistot. Esimerkiksi raiskausuutisointi voi aiheuttaa ahdistuskohtauksia vielä vuosien jälkeen.

Seksuaaliväkivaltatyö on äärimmäisen tärkeää ja siihen kuuluu myös ennaltaehkäisy. Tämän on aikuisten vastuulla. Tarvitaan asenteet läpäisevää, arkeen juurtuvaa tasa-arvotyötä sekä ikä- ja sukupuolisensitiivisyyden erityisosaamista.

Puutteellinen seksuaalikasvatus näkyy esimerkiksi kouluissa kiusaamisena ja häirintänä, kuten Helsingin Tyttöjen Talon asiantuntijat hiljattain totesivat (HS 9.10.2018). Tämä on osa seksuaaliväkivallan kirjoa.

Sekä ennaltaehkäisyyn että väkivaltaa kokeneiden oikea-aikaiseen ja riittävään auttamiseen kannattaa resursoida. Tämä tuottaa säästöjä muun muassa sosiaali- ja terveyspalveluissa inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Tyttöjen päivänä on syytä juhlia naiseksi kasvavien tyttöjen potentiaalia. Heidän osallisuuttaan ja toimijuuttaan on tuettava tarmokkaasti. He ovat selviytyjiä. Heidän hyvinvointinsa on koko yhteiskunnan etu – ja vastuu!

Satu Lidman

#seksuaalikasvatus #väkivaltatyö #nuoret #tytöt #Väkivaltakulttuurinperintö

Poikien valmentajalle

Kiitos sinulle viisas ammattilainen, joka ymmärrät paikkasi miehiksi kasvavien poikien valmentajana. Näet roolisi paitsi urheilulajiin innostamisessa myös elämään valmentamisessa. Tajuat olevasi kasvattaja avainpaikalla. Sinä olet yksi poikien tärkeistä miehenmalleista.

Moni poika viettää sinun kanssasi useita tunteja viikossa harjoituksissa, kenties peleissäkin. Sinulla on myös käsitys poikien välisistä pukkarikeskusteluista ja valmiudet puuttua epäasiallisuuksiin tai kiusaamiseen. Tämä heijastuu niin pelikentälle kuin sosiaaliseen suhteisiin sen ulkopuolellakin. Sinulla on suuri vaikutus poikien asenteisiin.

Olet oikeutettu auktoriteetti, joka ohjaa reiluuteen, toisten huomioon ottamiseen ja omien taitojen haastamiseen rakentavalla tavalla. Tunnistat pojissa väsymyksen merkit ja osaat myös kehottaa lepäämään tarvittaessa. Vaadit sopivasti, mutta et pakota. Sinä et purista kättäsi nyrkkiin kentän laidalla ja huuda naama punaisena:

-       Menikö pupu pöksyyn, ootko mies vai hiiri?

-       Nyt jumalauta toimintaa! Sun pitää pystyy suorittaa!

-       Ootsä hölmö, eksä vieläkään osaa?

Et sulje silmiäsi vaan reagoit, jos näet tuuppimista tai haukkumista. Et ole sokeutunut pakkomielteiseen voitontavoitteluun, jolle kaikki muu olisi alisteista. Siksi näet harjoituksissa kasvavaa itseluottamusta ja vaihtopenkillä iloisia ilmeitä silloinkin, kun joukkue on häviämässä. Siksi harjoituksiin tullaan taas uudelleen – oppimaan, ei häpeämään epäonnistumisia.

Kiitos sinulle valmentaja, joka et nöyryytä poikia kun kaikki ei mennyt putkeen. Olet aikuinen mies ja tunnet vastuusi. Et käytä valta-asemaasi kyykyttämällä. Sinulle ei tulisi mieleenkään käskeä lapsia punnertamaan rangaistuksena.

Sinä keskityt rohkaisemaan, neuvomaan ja motivoimaan. Opetat sietämään ja käsittelemään pettymystä. Katsot lajissa kehittymistä pitkällä tähtäimellä etkä tuijota liikaa pistetilastoja. Lähestyt harjoittelua myönteisen kautta. Olet napakka mutta lempeä.

Urheiluvalmentajana rakennat ilmapiiriä, jossa jokainen poika saa kasvaa turvallisesti omaan täyteen potentiaaliinsa, mutta oppii myös näkemään miten oma toiminta vaikuttaa muihin. Sinun puheenparteesi kuuluu todeta:

-       Hyvä pojat, reilu peli!

-       Hieno yritys, ensi kerralla onnistuu!

-       Anna femmat!

****

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu yhä enemmän kasvavien poikien ja nuorten sekä aikuisten miesten pahoinvoinnista. Tähän liittyvät vakavat, jo pitkään tunnetut ongelmat, kuten miesten yliedustus itsemurha- ja väkivaltarikostilastoissa. Mutta kyse on myös lapsuuden ja nuoruuden identiteettikehityksestä, jota hyvä urheiluvalmennus voi osaltaan tukea.

Nyt vihdoin herätys näkemään, miten historian uumenista kumpuavat, syvälle kulttuuriin juurtuneet käsitykset sukupuolesta rajoittavat miestenkin elämää! Ne aiheuttavat ahdistusta ja riittämättömyydentunnetta. Suoritus- ja pärjäämiskeskeinen alfaurosmentaliteetti ei jalosta empatiataitoja. Tästä kärsivät niin yksilöt kuin yhteiskuntakin.

Millaisia miehiä haluamme kasvattaa? Millaista mieheyden kulttuuria pidämme yllä? Mitä katsomme sormien läpi – mihin olemme valmiit puuttumaan ja miten?

Satu Lidman

Ahtaista sukupuolirooleista on keskusteltu hiljattain muun muassa täällä:

https://areena.yle.fi/tv/ohjelmat/30-552?play=1-4360906

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/09/18/olenko-mina-ok-riitanko-mina-ja-onko-maailma-tallainen-liian-monella-pojalla-ei

https://yle.fi/uutiset/3-10391891

https://duunitori.fi/tyoelama/empatia-tyoelamassa/?utm_source=sumome&utm_medium=twitter&utm_campaign=sumome_share

https://www.apu.fi/artikkelit/kimmo-ohtonen-toksisesta-maskuliinisuudesta-ilman-miehisia-kasvukipuja-maailma-ei-muutu

#toksinenmaskuliinisuus #pojat #häpeä #empatia #urheiluvalmennus #äijinlause #StopNyt #metoo #mentoo #Docventures #Väkivaltakulttuurinperintö

Raiskatun häpeä vai yhteinen ongelmamme?

--> -->

Vuonna 2018 Suomen valtiota velvoittaa Euroopan Neuvoston yleissopimus Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, ns. Istanbulin sopimus. Itse asiassa se astui voimaan elokuussa 2015, siis reilut kaksi ja puoli vuotta sitten.

Artikla 36 koskee seksuaalista väkivaltaa mukaan lukien raiskaus. Johtoajatuksena on, että suostumuksen puute tekee näistä teoista rikoksia. Meillä kuitenkin painottuu edelleen historiallista perua oleva käsitys, jossa fyysinen väkivalta tai sillä uhkaaminen määrittää seksuaalirikosten moitittavuutta.

Onnistuuko seksuaalirikoslainsäädäntö perustehtävässään, itsemääräämisoikeuden suojelemisessa? Onko jopa kysyttävä, vallitseeko Suomessa valtion tukema tai vähintään hiljaisesti hyväksymä raiskauskulttuuri?

Termi on peräisin 1970-luvun feministisestä tutkimuksesta ja se on vuosien varrella herättänyt paljon kiivaita tunteita ja kritiikkiä sekä tahallisia että tahattomia väärinkäsityksiä.

Ongelmallisia ovat esimerkiksi tulkinnat, joissa raiskauskulttuurista puhumisen katsotaan syyllistävän kaikkia miehiä kollektiivisesti, ikään kuin väkivalta olisi maskuliinisuuteen sisäsyntyisesti leivottu ominaisuus. Tällainen ajattelu on loukkaavaa eikä se edistä väkivallan torjumista.

Käsitteellä on myös vahvuutensa, mikäli sillä viitataan seksuaalisen väkivallan vakavuutta vähätteleviin asenteisiin. Silloin se voi näyttää, miten tekoja katsotaan läpi sormien tai jopa oikeutetaan niin ihmisten kuin yhteiskunnan tasolla.

Tällaisessa asenneilmapiirissä vastuutaan väistelevät sekä väkivallantekijät että heidän puuhiaan sivusta seuraavat mutta niistä vaikenevat henkilöt. Väkivaltaa kokeneet sen sijaan tuntevat tyypillisesti häpeää, joka estää heitä hakemasta apua silloinkin kun sitä on saatavilla.

Raiskauksien lisäksi tämä heijastuu muihinkin seksuaalisuutta loukkaaviin tekoihin, kuten viime aikoina puhuttaneeseen ahdisteluun oppilaitoksissa. Kouluterveyskyselyn mukaan mm. kokemukset vastentahtoisesta intiimistä koskettelusta ja seksiin painostamisesta ovat yleisiä.

Seksuaaliväkivalta kaikissa muodoissaan tuottaa pahaa oloa koko yhteiskuntaan. Siksi on kaikkien ihmisten asia tiedostaa sen haavoittavuus. Kysymys on sekä naisten että miesten, niin tyttöjen kuin poikien sekä sukupuolensa muulla tavalla identifioivien hyvinvoinnista.

Ennaltaehkäisyn ja varhaisen puuttumisen lisäksi on keskeistä viestittää nollatoleranssista lainsäädännöllä. Samalla on panostettava väkivaltaan syyllistyneiden katkaisuohjelmiin uusintarikollisuuden minimoimiseksi.

Onkin erinomaisen hienoa, että Suomessa on menty viime vuosina monessa asiassa eteenpäin.

Rikoslakia on viilattu, Helsinkiin avattu SERI-tukikeskus päivystyspuhelimineen auttaa moniammatillisesti 16 vuotta täyttäneitä seksuaaliväkivallan uhreja. Nuorille tarjotaan muutamissa kaupungeissa tärkeää matalankynnyksen apua Tyttöjen ja Poikien Taloilla. Opetushallitus laati äskettäin kouluille ohjeistuksen seksuaaliseen häirintään puuttumiseksi.  

Vuoden 2018 naistenpäivänä eduskunta käsittelee (jälleen) suostumuksen puutteen sisällyttämistä raiskausmääritelmään. Mahtaako lakialoite (LA 4/2018 vp) tältä osin muuttaa historian kulkua?

Satu Lidman

 #suostumus2018 #itsemääräämisoikeus #Väkivaltakulttuurinperintö

Kunniaan liittyvät rikosepäilyt ja tulkkauksen haasteet

Suomessa valtaosa kunniaan liittyvän väkivallan teoista jäänee piiloon. Myös esitutkintaan päätyneiden rikosepäilyjen käsittely on ongelmallista erityisesti silloin, kun yhteinen kieli puuttuu. Tulkin kielitaito ei silti yksin riitä takaamaan esitutkinnan laatua tältä osin, sillä kyse on myös kulttuurin tulkkauksesta.

Tulkin sukupuolella ja taustalla voi olla keskeinen merkitys siihen, millaisena kertomus välittyy poliisille. Naisille voi olla vaikeaa puhua puolison tekemästä väkivallasta ja seksuaalisesta väkivallasta, mikäli tulkki on mies tai kuuluu samaan yhteisöön. Valtasuhteet voivat näin estää tapahtumia välittymästä totuudenmukaisesti.

Lisäksi väkivaltaa kokeneen luottamus viranomaisiin voi olla heikko, mikäli hänellä on aiemmasta kotimaastaan huonoja muistoja poliisista. Jos uhri ei esitä vaateita ja näyttö on puutteellista tutkinta vaarantuu.

Tulkkaus voi osaltaan vaikeuttaa väkivallan tunnistamista poliisissa, mikäli tulkki ja tulkattava jakavat samankaltaisen ymmärryksen kulttuurisesti perustellusta väkivallasta. Esimerkiksi tyttöjen sosiaalisten suhteiden rajoittaminen saattaa tuolloin kääntyä vanhempien velvollisuuksiin kuuluvaksi suojelemiseksi ja jopa fyysinen väkivalta voidaan ymmärtää oikeutetuksi.

Omasta taustastaan johtuen tulkki saattaa tahattomastikin käyttää sanavalintoja, jotka hämärtävät tapahtumien rikosluonnetta. Siksi poliisia on koulutettava paremmin ”haistamaan” tilanteet, joissa esimerkiksi pahoinpitelyyn vaikuttavat kulttuuriset ja sukupuolittuneet käsitykset naisten ja miesten kunniallisesta käytöksestä. Tämän tulee johtaa kulttuurisensitiiviseen esitutkintaan, jossa tapahtumat selvitetään mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tulkinnanvaraisuuden riskit tiedostetaan.

Vaikka rikosepäilyn tutkintaa seuraisivatkin syyte ja tuomio, saattaa väkivallan uhka jatkua siihen liittyvän yhteisöllisyyden vuoksi kun viranomaiskontakti ja tulkkaustilanteessa välittynyt tieto tulee ilmi yhteisölle. Asianosaisten taustasta huolimatta epäiltyyn rikokseen ei tosin välttämättä liity kunniatematiikkaa, mutta poliisin on osattava puntaroida tätä mahdollisuutta.

Kunniamotiivi ei vaikuta rikosnimikkeeseen eikä rangaistusasteikkoon, mutta sen tiedostaminen on oleellinen osa esitutkinnan laatua. Yhteisön mahdollisesti harjoittama kontrolli voi vaikuttaa sekä uhrin kertomukseen että hänen turvallisuuteensa.

Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus ja rikosuhridirektiivi korostavat kunniakäsitysten motivoimien rikosten sukupuolittuneisuutta. Uhrit tarvitsevat erityistä tukea ja suojelua myös rikosepäilyä selvitettäessä. Uudistunut esitutkintalaki velvoittaa poliisia huolehtimaan entistä paremmin asianomistajan oikeuksista, kuten laadukkaasta tulkkauksesta. Esitutkintaviranomaisten on myös määrättävä tehtävään uusi tulkki, mikäli asianosaisen oikeusturva sitä edellyttää.

Sekä poliisi että tulkit tarvitsevat lisää koulutusta kunniaan liittyvän väkivallan tuomista haasteista esitutkinnalle. Tällä hetkellä ilmiön tunnistaminen ja huomioiminen ylipäätään on puutteellista, kuten käy ilmi myös Ihmisoikeusliiton vuonna 2016 julkaisemasta selvityksestä.

Erityisesti harvinaisissa kielissä sopivan tulkin löytäminen ei ole helppoa eikä aina voida käyttää ammattitulkkia. Tehtävään määrätään tuolloin henkilö, jolla katsotaan olevan riittävät taidot. Kunniaan liittyvän väkivallan esitutkinnassa on kuitenkin voitava taata samanlainen oikeusvarmuus kuin muissakin väkivaltarikoksissa. Ammattimaisesti toimivalla, sekä oikeuskieleen että tulkattavan kulttuuriin perehtyneellä tulkilla on keskeinen rooli asianosaisten oikeusturvan kannalta.

Tämä Sini Suomisen kanssa tehty yhteiskirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 2.10.2017.

Kunnia, kulttuuri ja väkivalta

Kunniaan liittyvä väkivalta on ongelma myös Suomessa. Sen kohteena ovat erityisesti naiset ja alaikäiset tytöt. Tekijä on tyypillisesti isä, aviomies, veli tai setä – ainakin kun asiaa katsoo puhtaasti rikosoikeuden näkökulmasta.

Ilmiö kuitenkin eroaa muusta lähisuhdeväkivallasta yhteisöllisyytensä vuoksi. Sen syvällisempi ymmärtäminen edellyttää myös kulttuurin, ja erityisesti tähän kiertyvän sukupuolittuneisuuden huomioimista.

Tämän väkivallan syntymiseen ja piiloutumiseen eivät vaikuta ainoastaan tekijän ja väkivaltaa kokeneen suhteet vaan taustalla on laajempi verkosto. Siksi lähisuhdeväkivallan torjumiseksi kehitetyt metodit ja oikeusjärjestyksen individualistiset rakenteet eivät sellaisinaan riitä.

Yhteisöllisyys, jossa kunniakäsityksillä on keskeinen merkitys ja yksilön arvostus pohjaa sukupuolittuneeseen hierarkiaan, määrittää sopivan ja epäsopivan käytöksen rajat varsin eri tavoin kuin valtavirtasuomalaisuus. Tämä ei sinällään ole kielteistä, onhan yhteisö myös jäsentensä tuki ja turva.

Kolikon kääntöpuolena ovat tilanteet, joissa yhteisön kunniakäsitysten ja edun koetaan olevan ristiriidassa yksilön käyttäytymisen kanssa. Tällaiset tulkinnat altistavat väkivallan mahdollisuudelle, vaikkakaan eivät vääjäämättömästi johda siihen.

Kärjistäen kyse on sekä naisten siveyden kontrollista että miehiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta toimia suojelijoina, mutta tarvittaessa myös rankaisijoina. Näistä elementeistä huolimatta mitään kulttuuria ei saa määritellä vain väkivallan kautta.

Yhteisön yhtenäisyys on aina harha, ja sen jäsenillä on monenlaisia näkemyksiä esimerkiksi sukupuolirooleista ja käytösnormeista. Yhteisöllisestä kulttuurista ja väkivallasta puhuttaessa onkin syytä olla tarkkana.

On varottava leimaamasta mitään ryhmää yksioikoisesti naisia alistavaksi ja väkivaltaa suosivaksi, sillä vastakkainasettelut eivät edistä dialogia. Samalla on uskallettava toimia olemassa olevien ihmisoikeusongelmien korjaamiseksi. Tämä vaatii viranomaisilta ja muulta yhteiskunnalta jatkuvaa valppautta ja herkkyyttä erottaa yhteisöllisyyden kielteiset ja myönteiset puolet toisistaan.

Väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta, kuten todetaan myös Suomea sitovassa Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimuksessa. Kunniaan liittyvän väkivallan torjumiseksi sen erityispiirteiden tunteminen on silti välttämätöntä.

Suomessa ei ole tapahtunut yhtään henkirikosta, jonka motiiviksi kulttuuriset kunniakäsitykset olisi identifioitu. KHO:n heinäkuisen karkotuspäätöksen taustalla oli oman sisaren pahoinpitely, sillä näyttö murhan suunnittelusta katsottiin puutteelliseksi. Kuten tässäkin tapauksessa, väkivallan kehä alkaa usein pitkittyneestä henkisestä kontrollista ja elämänpiirin rajoittamisesta, joka saattaa konfliktitilanteissa eskaloitua fyysisiksi teoiksi.

Näitä merkkejä on opittava tunnistamaan paremmin muun muassa oppilaitoksissa sekä sosiaali- ja terveysviranomaisissa ja poliisissa. Väkivaltaa kokeneet eivät useinkaan itse ilmoita asiasta. He eivät välttämättä miellä olevansa rikoksen uhreja tai haluavat pysyä lojaaleina perheelleen. Vaikenemisen taustalla voi olla myös pelko väkivallan jatkumisesta sekä yhteisön maineen tahriintumisesta ympäröivän yhteiskunnan silmissä.

Kunniaa liittyvän väkivallan ehkäisy ja väkivaltariskissä olevien sekä väkivaltaa kokeneiden auttaminen on mahdollista, mutta siihen tarvitaan nykyistä vahvempia rakenteita.

Kunniaan liittyvä väkivalta ei ole vain sitä harjoittavissa yhteisöissä elävien murhe. Kuten muukin lähisuhdeväkivalta, se heijastuu yleiseen hyvinvointiin esimerkiksi työpaikkojen ja lasten koululuokkien kautta. Jos Suomi haluaa profiloitua oikeusvaltiona itsenäisyyden juhlavuonna, on tämän tarkoitettava myös kunniaan liittyvän väkivallan torjumista.

Satu Lidman

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 30.8.