Ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys. Silpomisen on loputtava.

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen vastaista päivää. Syvälle juurtunutta väkivaltakulttuuria ei kitketä hetkessä, mutta asenteita ja toimintamalleja on mahdollista muuttaa. Valtion on kannettava vastuunsa ihmisoikeuksien toteutumisesta kaikille.

Suomessa asuu tuhansia tyttöjä ja naisia, jotka ovat joutuneet tai riskissä joutua silvotuksi ulkomailla. Kyseessä on ihmisoikeusongelma ja rikos, joka koskettaa yhteiskuntaa mm. seksuaali- ja lisääntymisterveyden näkökulmasta.

Silpominen on osa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalia kirjoa, joka kiinnittyy sukupuolten epätasa-arvon perinteisiin. Se on perheensisäistä lähisuhdeväkivaltaa, joka kohdistuu pääosin alaikäisiin lapsiin. Psyykkisfyysiset haitat ovat ilmeiset.

Toimenpiteen tekotavat, piirteet ja siitä aiheutuneiden vammojen vakavuus vaihtelevat, mutta kaikissa muodoissaan silpominen on vakava koskemattomuuden loukkaus. Se kytkeytyy näin suoraan valtion vastuuseen noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Kyse ei ole suosituksista vaan sitovista velvoitteista.

Yksilöidysti silpomisen torjumiseen velvoittaa Suomessa vuonna 2015 voimaan astunut Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus. Artiklan 38 mukaan sopimusosapuolet ”toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet” varmistaakseen, että kaikki silpomisen eri muodot säädetään rangaistaviksi. Meillä ei kuitenkaan tällä hetkellä ole silpomista suoraan koskevaa lainsäädäntöä, toisin kuin muissa Pohjoismaissa. 

Asiasta on vihdoin ryhdytty keskustelemaan enemmän, ja vuonna 2018 kansalaisaloite silpomisenkriminalisoimiseksi keräsi reilut 60 000 nimeä. Erilliskriminalisoinnin mielekkyydestä esiintyy monia näkemyksiä: yhtäältä se on vahva viesti nollatoleranssista, toisaalta sen on pelätty painavan ilmiötä maan alle ja vaikeuttavan ennaltaehkäisevää dialogia.

Oikeusministeriön kanta on pitkään ollut, että mahdollisuus viedä silpomissyyte rikosprosessiin perusmuotoisena tai törkeänä pahoinpitelynä (RL 5–6§) riittää. Silpomisesta, ml. avunanto ja yllytys, on mahdollista tuomita silloinkin kun teko tapahtuu ulkomailla, mikäli se kohdistuu suomalaiseen tai Suomessa pysyvästi asuvaan henkilöön.

Syytteitä ei Suomessa ole toistaiseksi nostettu kertaakaan. Toisaalta silpomisen kriminalisoineissa maissa teot eivät ole loppuneet. Tuloksia on saatu pikemminkin ruohonjuuritasolla tapahtuvalla sitkeällä asenteenmuokkaustyöllä ja terveysnäkökulmista informoinnilla. Niin koti- kuin ulkomailla on syytä panostaa tällaiseen tabuja lempeän vakaasti purkavaan tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen.

Ammattilaisten on tiedettävä miten toimia jos he epäilevät silpomista tai sen uhkaa – ja uskallettava tunnistaa riskejä. Sosiaali- ja terveysministeriön 6.2.2019 julkaisemassa (uudessa) toimintaohjelmassa korostetaan puheeksi ottamisen ja oikea-aikaisen reagoinnin tärkeyttä. Avainasemassa olevat ammattilaiset tarvitsevat jatkuvaa koulutusta sekä ilmiöstä että omasta roolistaan, kuten ilmoitusvelvollisuudesta.

Koska kyseessä on patriarkaaliseen sukupuolijärjestykseen kiinnittyvä perinne, on huomio kiinnitettävä yhteisöissä vallitseviin valtasuhteisiin. Yksilön on vaikea ellei mahdoton toteuttaa muutosta yksin. Vaikka äideillä on merkittävä rooli perinteen ylläpitäjinä, silpomisen lopettaminen onnistuu vain kollektiivisella päätöksellä. Tämän taakse on saatava valtahierarkian huippu, siis käytännössä johtavassa asemassa olevat miehet.

Pelkäämätön ja avoin julkinen keskustelu silpomista ylläpitävästä väkivaltavaltakulttuurista on tärkeää. Silpomisen torjuminen edellyttää yhteistyötä ja dialogia perinnettä ylläpitävien yhteisöjen kanssa. Heitä ei saa väkivaltaistaa naisiaan silpoviksi hirviöiksi. Siksi työkaluksi tarvitaan kulttuurisensitiivisyyttä eli parempaa ymmärrystä siitä, mitä kulttuuritausta tarkoittaa sekä identiteetin että väkivallan riskin, tunnistaminen ja avun hakemisen kannalta. 

Kulttuurisensitiivisyys ei tarkoita väkivallan vakavuuden tai tekijän vastuun väheksymistä, ei moraalisessa eikä oikeudellisessa mielessä. Keskustelua on käytävä yhdessä, kuunnellen ja kunnioittaen – mutta ihmisoikeuksista tinkimättä.

#Väkivaltakulttuurinperintö #väkivaltaistaminen #zerotolerance #EndFGM #tyttöjenoikeudet #silpomisenvastainenpäivä

Satu Lidman

Väkivalta, kulttuuri ja sensitiivisyys

Toimittaja Ulla Appelsin kommentoi äskettäin maahanmuuttajataustaisten naisten haavoittuvaa asemaa väkivallan riskiryhmänä (IS 24.1.). Hän totesi, ettei asiaan ole reagoitu riittävällä vakavuudella lukuisista surullisista uutisista huolimatta. Olisi opittava Ruotsin esimerkistä, olisi rikottava hiljaisuus. Tästä on helppo olla samaa mieltä: heikosti ääntään kuuluville saavat ihmiset, jotka kokevat väkivaltaa tai sen uhkaa ansaitsevat yhteiskunnan täyden tuen.

Jokaiselle kuuluu oikeus elää vailla pelkoa ja väkivaltaa sekä saada tarvitsemansa apu. Ihmisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa ja ne kuuluvat yhtäläisesti kaikille. Ihmisoikeuksien toteutuminen on valtion vastuulla.

On erityisen tärkeää panostaa ennaltaehkäisevään tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen kaikkien väestöryhmien kohdalla. Emme kuitenkaan saa ummistaa silmiämme väkivallalta, jotka kohdistuu rajattuihin ryhmiin. Tietynlaisen väkivallan riski kohoaa tietyissä konteksteissa, ja tällaisista erityispiirteisistä väkivaltailmiöistä on rohjettava puhua. Mutta miten?

Olen koettanut juurruttaa vivahteikkaampaa ymmärrystä väkivallan moninaisuudesta tutkimuksessani, opettamillani kursseilla, yleisö- ja ammattilaisluennoilla sekä blogi- ja lehtikirjoituksissa. Olen todennut muun muassa, että ”väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta” (TS 4.9.2017), mutta myös että ”väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa” (HS 6.2.2016).

Tematiikkaa ovat pitäneet esillä muutkin tutkijat sekä järjestötoimijat, vaikkakin herääminen sen merkittävyyteen on Suomessa ollut verraten hidasta. Väkivaltatyön rakenteet ovat puutteellisia ja valtakunnallisesti vaihtelevia, mutta emme silti onneksi ole aivan nollapisteessä. Olemme tilanteessa, jossa kulttuuristen käsitysten ja väkivallan yhteyksistä on keskusteltava yhä avoimemmin mutta vastuullisesti.

Sanavalinnoilla ja puhetavoilla on seurauksensa. Niiden kautta muokataan todellisuutta, luodaan mielikuvia, uhkakuviakin. Ne toisintavat ja pitävät yllä väkivaltakulttuuria – tai auttavat romuttamaan sitä.

Esimerkiksi muotoilu ”ilmiöiden rantautuminen” vahvistaa käsitystä ulkopuolelta tulevasta uhasta ja sivuuttaa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalina, siis myös suomalaisena ongelmana. Oli tarkoitus mikä tahansa, voi seurauksena olla vähemmistöjen leimaaminen ja väkivaltaistava yhteen niputtaminen. Tämä on väärin. Se myös hankaloittaa vuoropuhelua, jonka avulla voitaisiin päästä käsiksi väkivallan juurisyihin.

Väkivaltaa ei määritä automaattisesti tai pelkästään tekijän tai kokijan kuuluminen johonkin vähemmistöön. Lisäksi sukupuoli, ikä, vammaisuus, seksuaali-identiteetti, omat väkivaltakokemukset ja kiinnittyminen yhteiskuntaan ovat seikkoja, joilla saattaa olla merkitystä väkivaltaan syyllistymiseen tai sille uhriutumiseen. Kaikki väkivaltatapaukset ovat yksilöllisiä, mutta niistä on myös löydettävissä tyyppipiirteitä, jotka vaikuttavat tekojen luonteeseen, ilmoitusalttiuteen ja avunsaantiin.

Riskien yksilöiminen on tärkeää, silloin kun se on mahdollista. On siis paikkansa keskustelulle nuorten turvataidoista ja aikuisten vastuusta, jotta Oulun kaltaiset grooming-tapaukset saataisiin estettyä. On pidettävä esillä lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikollisuuden hälyttäviä lukuja, jotka eivät tosiaankaan sovi kuvaan Suomesta tasa-arvon mallimaana. On etsittävä ratkaisuja silpomisen ja pakkoavioliiton kysymyksiin. On opittava tuntemaan kunniakäsityksiin ja yhteisöllisyyden varjopuoliin kytkeytyviä väkivallan ja vaikenemisen mekanismeja.

Kulttuurisensitiivisyys ei ole hyssyttelyä vaan keskeinen työkalu nimenomaan maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Se ei tarkoita väkivallan ja rikosten väheksymistä. Korostamalla väkivaltailmiöiden erityispiirteiden tunnistamista kulttuurisensitiivinen lähestymistapa tukee väkivallan kohdennettua torjumista. Se herkistää näkemään henkilöiden taustojen mahdolliset vaikutukset leimaamatta heitä yksioikoisesti tekijöiksi tai uhreiksi, ja auttaa näin erottamaan väkivaltaistavat elementit muista kulttuurisista käytänteistä.

#väkivaltaistaminen #maahanmuuttajanaiset #Oulu #väkivaltatyö #ihmisoikeudet #kulttuurisensitiivisyys

Satu Lidman