Kunniaan liittyvä väkivalta
on latautunut kysymys, josta keskustellaan Suomessa nyt enemmän kuin koskaan
aiemmin. Ilmiö itsessään on tosin tunnettu jo pitkään: 1990-luvun alusta alkaen
ennaltaehkäisyn ja auttamisen asiantuntemus on kerääntynyt erityisesti järjestöihin,
vaikka ruohonjuuritason työskentely ei välttämättä ole näkynyt mediassa.
Keskustelun monipuolistuminen
ja moniäänistyminen on erittäin tervetullutta. Sitä käydään nyt kiihtyvällä
tahdilla viranomaisten ja kolmannen sektorin, osin päättäjienkin kesken. Akateemisten
tutkijoiden ääntä sen sijaan kaivattaisiin enemmän. Kasvonsa ilmiölle ovat
antaneet myös yksilöt, joille aihe on tavalla tai toisella osa omaa
elämänpiiriä – ja yhä useammin he ovat samalla jonkin relevantin alan asiantuntijoita.
Aineksia ratkaisukeskeiseen
ja rakentavaan keskusteluun on olemassa! Samalla huoli ilmiön laajuudesta ja
puutteellisesta varautumisesta kasvaa. Medianostot ovat lisääntyneet erityisesti
viime keväänä Haagassa tapahtuneen puukotuksen jälkeen. Somessa nämä ovat
poikineet maahanmuuttajaryhmien väkivaltaistamista ja leimaamista, mutta huoli
on konkretisoitunut myös yhteiskunnallisiin toimiin.
Helsingin poliisissa on kehitetty
toimintamalleja, MARAK-riskinarviointilomakkeeseen on kirjattu kehotuksia
huomioida laajennetun perhepiirin vaikutus, kunniaan liittyvä väkivalta on
sisällytetty pian julkaistavaan lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy- ja toimenpideohjelmaan.
Selvitystyö erillislakien tarpeellisuudesta on käynnissä. Sukuelinten silpomista
koskeva uusi toimintaohjelma julkaistiin alkuvuonna. Laaditaanko Suomeen kunniaan
liittyvää väkivaltaa kaikissa muodoissaan koskeva toimintaohjelma, jollainen
Ruotsissa on ollut vuodesta 2007, jää nähtäväksi.
Koulutusta ja rakenteita
leimaa tällä hetkellä hajanaisuus. Keskustelu on paikoin varovaista tai aiheesta
vaietaan rasismisyytösten pelossa. Ongelmaa saatetaan myös väheksyä etäännyttämällä
se kulttuurirelativistisesti jonkin itsestä erillisen ryhmän omaksi
asiaksi, johon ei muka ole syytä puuttua. Havaittavissa on myös energistä
asiaan tarttumista. Miten tämä kanavoitaisiin parhaiten väkivallan vastaiseen
työhön?
Väkivaltaa ei tule
hyväksyä, mutta onnistunut auttamistyö edellyttää sen taustatekijöiden ymmärtämistä.
Emme voi olettaa, että vuosituhansien aikana juurtuneet kulttuuriset käsitykset
sukupuolesta, vallasta ja yksilön oikeuksista muuttuisivat nopeasti. Prosessi
on ollut hidas ja se on monelta osin kesken myös ns. kantaväestön keskuudessa.
Asennemuutos ei tapahdu ylhäältä
annetuilla käskyillä. Sen on tultava yhteisöjen sisältä ja se on koettava
mielekkääksi. Sen on koskettava väkivaltaa ylläpitäviä ja piilottavia haitallisia
perinteitä. Sen sijaan kulttuurin myönteisiä piirteitä tulee vaalia, eikä
niistä ole syytä luopua. Näiden erottamiseksi toisistaan tarvitaan kulttuurisensitiivistä
dialogia eri toimijoiden välillä. Tämä tarkoittaa vuorovaikutusta, jossa halutaan
ymmärtää itselle vierasta ajattelutapaa ihmisoikeuksista tinkimättä.
Pikkuparlamentin kansalaisinfossa
järjestettiin eilen avoin keskustelutilaisuus kunniaan liittyvästä
väkivallasta. Sali oli viimeistä paikkaa myöten täysi. Koolla oli järjestöjen ja
poliisin edustajia, aiheesta kiinnostuneita kansalaisia ja mediaa, mutta vankimmin
vallankahvassa olevia päättäjiä edusti ilmeisesti vain tilaisuuden koolle kutsunut
eduskunnan varapuhemies Tuula Haatainen.
Puheenvuoronsa esittivät Johanna
Latvala (Ihmisoikeusliitto), Natalie Gerbert (Monika-Naiset), Martta October
(THL), Lähi-idän ja islamin asiantuntija Seida Sohrabi, ihmisoikeusaktivisti Eva
Tawasoli ja Helsingin kaupungin palveluneuvoja Hamed Shafae. Tilaisuus osoitti,
että asiantuntemusta ja kiinnostusta on – mutta keskusteltavaa ja tekemistä riittää.
On hienoa, että kunniaan
liittyvä väkivalta raamitetaan enenevässä määrin yhtäältä osaksi naisiin
kohdistuvan ja sukupuolittuneen väkivallan globaalia kirjoa, sekä toisaalta
suomalaiseen hyvinvointiin vaikuttavana, omanlaistaan asiantuntemusta vaativana
kysymyksenä.
Oikeus väkivallattomaan elämään
kuuluu kaikille, mutta tähän tavoitteiseen ei päästä tasapäistävällä
auttamisjärjestelmällä. Kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet on tunnistettava
ja huomioitava. Tähän tarvitsemme rohkeaa ajatustenvaihtoa eri alojen
asiantuntijoiden, aktiivisten kansalaisten ja väkivallan riskiryhmien edustajien
välillä.
Ilman valtion sitoutumista
systemaattiseen ammattilaisten koulutukseen, valtakunnallisten rakenteiden
luomiseen ja pysyvään resursointiin ei kuitenkaan voida saavuttaa laajamittaisia
tuloksia. Istanbulin sopimus on pantava täytäntöön myös näiltä osin, sillä kulttuurin,
tavan, uskonnon, perinteen tai kunniakäsitysten ei voi katsoa oikeuttavan väkivaltaa
tai vaikuttavan alentavasti rangaistustasoon missään tilanteessa (§42).
Kissa pöydälle ja megafonin
äänenvoimakkuus kaakkoon! Meidän ei tule odottaa, että Suomessa tapahtuu – tai
pikemminkin identifioidaan – ensimmäinen ns. kunniamurha. Avointa keskustelua
ja järjestelmällisiä toimia tarvitaan nyt.
Satu Lidman 1.10.2019
-->