Monimuotoisen Suomen historia

Suomen juhliessa sataa itsenäistä vuottaan on tärkeää huomata, että käsityksemme menneisyydestä ei välttämättä ole yhtenäinen – eikä meillä ole hallussamme lopullista totuutta. On monenlaisia mahdollisuuksia tarkastella historiaa ja nostaa esiin sen tapahtumia.

Varmaa kuitenkin on, että käsitys historiasta vaikuttaa ihmisten ja kansakuntien identiteettiin. Onkin kysyttävä, miten Suomesta tuli Suomi – ja millainen maa Suomi oikeastaan on 2010-luvulla?

Elämmekö nyt ihmisoikeuksien ja tasa-arvon mallimaassa – vai onko tämä vain se historian narratiivi, jonka mielellämme yhdistämme Suomeen kun tapaamme esimerkiksi ulkomaalaisia vieraita? Osaammeko nähdä nykyhetkeen vaikuttavan historian riittävän monitahoisesti?

Historiantutkimuksen etiikan yhteydessä puhutaan ”oikeuden tekemisestä” menneisyydelle ja menneisyyden ihmisille. Tämä tarkoittaa ainakin sitä, että kuolleita on kohdeltava kunnioituksella eikä historiaa saa tahallisesti vääristellä. Sen sijaan menneisyyden virheistä on mahdollista oppia – jos haluaa.

Historia ei kuitenkaan ole vain tutkijoiden työsarkaa, se kuuluu kaikille. Samalla historiaa käytetään jatkuvasti yksisilmäisesti poliittisten päämäärien saavuttamiseen. Vetoamalla uljaaseen menneisyyteen tai tuomalla esiin vain omaan tarkoitukseen sopivia faktoja – ellei jopa vaihtoehtoisia faktoja – saatetaan perustella valintoja nykyhetkessä.

Yksioikoiset, tarkoituksenhakuiset ja jonkin osapuolen huomiotta jättävät historiat vaikeuttavat ennakkoluulojen kitkemistä ja dialogeja yhteiskunnassa. Ne saattavat pitää yllä syrjinnän ja syrjäytymisen kierrettä. Ne ovat ristiriidassa oikeusvaltioperiaatteiden, kuten yhdenvertaisuuden kanssa. Ne eivät noudata tieteen eettisiä periaatteita.

Menneisyys on voimallinen työkalu, mutta väärin käytettynä seuraukset voivat olla arvaamattomat. Paitsi historian tutkimisen, myös sen käytön on siis oltava eettisesti hallittua. Niinpä Suomen historia ei saa rakentua vain kantasuomalaisesta valtiollisesta kertomuksesta. Mukaan tulee mahtua enemmän sävyjä ja tasoja, jotka yhdessä muodostavat kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta.

Itse asiassa juuri Suomen globaalisti ajatellen korkea hyvinvointi ja monet myönteiset saavutukset velvoittavat tekemään entistä lujemmin työtä yhdenvertaisemman, monikulttuurisen tulevaisuuden eteen. Järjestöillä on tässä aivan omanlaisensa tärkeä rooli, vaikka vastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta säilyy valtiolla.

Kaikki järjestöt, joissa työskennellään paremman yhteiskunnan rakentamiseksi antavat kukin tavallaan panoksensa siihen Suomi-kuvaan, joka vaikuttaa hyvinvintiin omassa ajassamme – ja jota tulevaisuuden historioitsijat tulevat tulkitsemaan.

Samalla tavat käsitellä menneisyyttä – etenkin traumaattista ja väkivaltaista menneisyyttä – heijastuvat siihen, miten tässä päivässä ymmärrämme vastaavia tapahtumia. Monen järjestöjen työssä tämä tarkoittaa aivan konkreettisesti kriisialueilta ja -tilanteista tulevien ihmisten kohtaamista.

Konfliktin osapuolten toisistaan eriävien näkemyksien kuunteleminen on oleellinen osa sitä prosessia, joka auttaa siirtymään elämässä eteenpäin. Tämä pätee sekä rauhanvälitystyöhön että traumojen käsittelyyn ja väkivallan ehkäisyyn yksilötasolla.

Vaikeiden asioiden lakaiseminen maton alle on tunnetusti huono keino päästä eroon ongelmista. Sen sijaan niistä on voitava puhua, niitä ja niiden seurauksia on käsiteltävä tavalla tai toisella. Maahan tulleelle hyvä kohtaaminen on välttämätöntä, jotta hän voi tulla aidosti osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Eettisesti käytettynä historia auttaa ymmärtämään, mitä merkitystä menneisyydellä ja sen tulkinnoilla voi olla ajankohtaisten kysymysten ratkaisussa. Mutta osaammeko kuunnella – ja kenen ääntä haluamme kuulla?

Suomen historia ei ole pelkkä menestystarina koulutuksesta ja tasa-arvosta, ei myöskään ikuista murheellisten laulujen maassa vaellusta. Se koostuu monista tarinoista ja kokemuksista. Suomen historia on myös maahan muuttaneiden ja heidän jälkeläistensä omaa.

Satu Lidman

Teksti perustuu Historioitsija ilman rajoja -järjestön kansalaisjärjestötapaamisessa vuonna 2017 pidettyyn puheeseen.

Kategoria ”naiset” ja erityiset riskiryhmät väkivaltatyössä

-->

Kattokäsitteenä naisiin kohdistuva väkivalta viittaa moniin väkivaltailmiöihin, jotka kytkeytyvät yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteisiin juurtuneeseen sukupuolittuneisuuteen. Tällainen väkivalta jää tyypillisesti piiloon.  

Syitä siihen, miksi väkivaltaa kokenut ei hae apua tai tee rikosilmoitusta on monia. Hän saattaa kokea häpeää, pelätä läheistensä puolesta tai kyseenalaistaa oikeusprosessin hyödyt. Jo näistä syistä naisiin kohdistuvan väkivallan torjuminen ja väkivaltaa kokeneiden auttaminen edellyttää osin erityisiä, tämän väkivaltailmiön ominaispiirteille herkistyneitä toimintamalleja.

Sukupuoli ei kuitenkaan tee naisista yhtenäistä joukkoa väkivallan kokijoinakaan. Kategoria ”naiset” sisältää useita, väkivallalle eri tavoin altistuvia ryhmiä. Tämän osoitti myös Amnestylle laatimani kuntaselvitys.

On tärkeää huomata, että myös erityinen haavoittuvaisuus on moninaista. Tiettyyn ryhmään kuuluminen ei automaattisesti tarkoita tietynlaista väkivaltakokemusta.

Esimerkiksi vammaisuus tai maahanmuuttajuus kytkeytyvät väkivallalle uhriutumiseen ja väkivaltapalvelujen saantiin eri tavoin ja yksilöllisesti. CP-vammalla ja kuulovammalla on omanlaisensa vaikutukset. Venäjältä Suomeen tulleen naisen ongelmat eivät välttämättä ole samoja kuin nigerialaisen tai afganistanilaisen.

Tietyissä tilanteissa väkivallan todennäköisyys sekä riski sen piiloutumiseen kuitenkin kasvavat. Esimerkiksi jotkut nuoret naiset kohtaavat perhetaustansa vuoksi muita todennäköisemmin yhteisöllisiin kunniakäsityksiin liittyvää väkivaltaa.

Tässä on usein kyse pitkään jatkuvasta henkisestä kontrollista, joka estää asianosaisia puhumasta. Jos koettu väkivallan uhka tunnistettaisiin jo ennalta esimerkiksi oppilaitoksissa, voitaisiin myös fyysisen väkivallan tekoja ehkäistä.

Usein unohtuu, että yksi nainen voi kuulua useampaan ryhmään. Hän on saattanut esimerkiksi kohdata seksuaalista väkivaltaa, puhuu suomea heikosti ja on alaikäinen. Erityisille riskiryhmille ominaisten uhkien ja vaikeuksien paikallistaminen tekee näkyväksi myös näihin risteäviin tekijöihin kytkeytyviä naisiin kohdistuvan väkivallan piirteitä.

Kyselyaineistossa vastaavista sosiaalityöntekijöistä 38,5% ja kunnanvaltuuston puheenjohtajista 45% kuitenkin kertoi, ettei kunnan väkivaltaa kokeneille suunnatuissa palveluissa huomioida mitään erityisellä tavalla haavoittuvaa ryhmää omana joukkonaan.

Selvityksen perusteella niin kuntapäättäjillä kuin käytännön väkivaltatyötä tekevilläkin on usein varsin puutteellinen ymmärrys riskiryhmien tarpeista. Toisaalta niihin kuuluvat naiset ovat myös keskenään eriarvoisessa asemassa, sillä joidenkin tilanne on tiedossa toisia paremmin.

Heikoimmin ymmärrettiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen mahdollisia erityistarpeita. Tästä raportoi alle 5% vastaajakunnista. Esimerkiksi naisparien keskinäinen väkivalta voi jäädä piiloon, mikäli turvakodit mielletään heteronaisten valtakunnaksi.

Tyypillisenä naisiin kohdistuvan väkivallan uhrina nähdään edelleen pienten lasten äiti tai vähintään nuorehko, miehen kanssa elävä nainen. Niinpä myös ikääntyviin naisiin kohdistuva väkivalta on nostettava esiin omana osa-alueenaan sekä väkivaltatyön arjessa että siihen suunnatuissa resursseissa.

Vain yksi kymmenestä vastaajakunnasta arvioi huomioivansa vammaiset naiset väkivaltapalveluissa omana joukkonaan. Tämä siitäkin huolimatta, että vammaisuus kohottaa väkivallan riskiä. Lisäksi teot voivat jäädä herkemmin piiloon esimerkiksi avustajaan liittyvän riippuvuussuhteen vuoksi.

Toki on kuntia, joissa eriytetty ja yksilöllisesti räätälöitävä väkivaltatyö nähdään tarpeellisena ja työntekijöitä koulutetaan tähän.

Sote-Suomessa on silti kysyttävä entistä rohkeammin, missä tilanteissa erityiset riskiryhmät tarvitsevat kohdennettuja palveluja – ja millaisia nämä palvelut ylipäätään voisivat olla. Tietotaitoja on lisättävä kaikkialla.

Esteenä ovat myös asenteet, sillä moni kokee ajatuksen erityisten riskiryhmien huomioimisesta jopa eriarvoistavaksi. Samojen palveluiden tarjoamisen kaikille ajatellaan takaavan yhdenvertaisuuden. Ylpeänä todetaan, että kunnassa nimenomaan toimitaan oikeudenmukaisesti kun ”kukaan ei saa erityiskohtelua”.

Totta kai kaikkien kuntien asukkailla tulee olla taustastaan ja elämäntilanteestaan riippumatta yhtäläiset mahdollisuudet katkaista väkivallan kierre kaikkialla Suomessa. Toteutuakseen tämä ihmisoikeustavoite kuitenkin edellyttää erityisten riskiryhmien huomioimista.

Naistenpäivänä ojennettu ruusu kuihtuu aikanaan, mutta naisiin kohdistuvan väkivallan laaja-alainen ja erityiset riskiryhmät huomioiva torjuminen hyödyttää – ja vakauttaa – koko yhteiskuntaa vuoden jokaisena päivänä.

Satu Lidman

Tyttö on hyvä sellaisenaan – silpomatta

11. lokakuuta juhlitaan tyttöjä – on kansainvälinen tyttöjen päivä. Samaan aikaan yli 200 miljoonaa tyttöä ja naista kärsii sukuelinten silpomisen seurauksista. Miksi haitallinen perinne jatkuu? Ja ennen kaikkea: miten se saataisiin loppumaan?

Lukiessasi tätä blogia jossain päin Afrikkaa, Lähi-itää, kenties Etelä- tai Kaakkois-Aasiaa silvotaan terveenä syntynyt tyttö. Hän on ehkä nelivuotias tai nuorempi, kenties teini-ikäinen. Tyttö voi myös asua Euroopassa.

Tyttö ei tiedä tarkkaan, mistä on kyse, miksi ja miten hänet ”puhdistetaan”. Hän haluaa kuulua joukkoon ja olla mieliksi äidilleen. Hän on kasvanut ajattelemaan, että leikattu tyttö on hyvä tyttö – ja että näin tullaan oikeaksi naiseksi. Niin kuin äiti.

Myöhemmin elämässä tytölle ehkä selviää, ettei kaikkia maailman naisia silvota. Että on naisia, joiden sukuelimissä ei ole arpia, joiden ei tarvitse pelätä hengenvaarallisia tulehduksia ja joille virtsaaminen on helppoa kuten pikkulapsena. Naisia, joita ei leikata auki hääyötä tai synnytystä varten.

Tyttöjen sukuelinten silpominen loukkaa oikeutta terveyteen, turvallisuuteen ja koskemattomuuteen. Se on epäinhimillistä alentavaa kohtelua, joka rinnastuu kidutukseen.

Kyse on väkivallasta, jolla kontrolloidaan naisen kehoa ja seksuaalisuutta. Sudanilaisen kirurgin ja naisten oikeuksien aktivistin Nahid Toubian sanoin toimenpiteessä ”poistetaan naisen seksuaalielimet ja jätetään hänen lisääntymiselimensä”. Pojalle vastaava menettely tarkoittaisi peniksen amputaatiota.

Ihmisoikeusnäkökulmasta kaikki silpominen on väärin. Tyttöjen kohdalla sen muodot seurauksineen vaihtelevat symbolisesta neulanpistosta vakavaan vammautumiseen. Äärimmäisimmillään poistetaan klitoris, pienet häpyhuulet ja suuri osa isoista häpyhuulista, jotka ommellaan lopuksi yhteen. Kuukautisvuodolle ja virtsalle jää pieni aukko.

Kaikki silpomisen variaatiot kytkeytyvät patriarkaalisen kunniaetiikan pyrkimykseen säilyttää koskemattomuus ennen avioliittoa. Tätä haitallista perinnettä pitävät yllä erityisesti naiset.

Äiti muistaa oman kipunsa, hitaasti paranevat haavat. Mutta hän haluaa, että naiseksi kasvava tyttö hyväksytään ja pääsee naimisiin. Leikkaamattomuus leimaa ja eristää muista. Kyse on perheen maineesta, häpeän välttämisestä.

Syvälle kulttuuriin juurtunut perinne ei näyttäydy väkivaltana vaan väistämättömänä, naiseuteen kuuluvana asiana. Toimenpiteitä tekeville naisille tästä luopuminen tarkoittaisi toimeentulon menetystä. Miten ketju voidaan katkaista?

Medianäkyvyys on tärkeää, mutta se on osin johtanut ymmärtämättömään kauhisteluun ja vahvistanut ennakkoluuloja erityisesti muslimeja kohtaan. Silpomista ei harjoiteta kaikissa muslimimaissa ja sitä esiintyy myös kristittyjen keskuudessa. Yksilön oletettu kulttuuritausta ei todista hänen asenteestaan.

Suomessa silpomista ei ole säädetty erikseen rikokseksi, vaikka Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus siihen velvoittaa. Törkeän pahoinpitelyn kategoria on katsottu riittäväksi. Oikeustapauksia ei Suomessa ole.

Silpomisen ovat kriminalisoineet useat Euroopan maat kuten Norja, Ruotsi, Tanska ja Saksa sekä monet perinnettä harjoittavista maista kuten Egypti. Rikosoikeus ei silti ole ratkaissut ongelmaa. Toivo tyttöjen paremmasta huomisesta on asennemuutoksessa.

Asennemuutoksessa tärkeintä on dialogi. Ei saarnaaminen, syyllistäminen tai rangaistuksilla uhkaaminen vaan hyvinvoinnin faktat – ja nimenomaan myös yhteisön päättävässä asemassa oleville miehille. Esimerkiksi tieto synnytyksen riskeistä auttaa kyseenalaistamaan silpomisen mielekkyyden.

Suomessa 1990-luvulla alkanut ennaltaehkäisevä työ on ollut hyvää, mutta sitkeää puurtamista tarvitaan edelleen. Koska silpomisen katsotaan palvelevan yhteistä etua, siitä voidaan luopua vasta kun koko yhteisö sitoutuu muutokseen. 

Satu Lidman

Teksti on kirjoitettu Ihmisoikeusliiton vierailevana blogistina ja julkaistu myös täällä.

Henkinen parisuhdeväkivalta haastaa oikeusjärjestelmän

-->

-->

Vieraileva blogisti Vilma Vanhamäki:

Henkisen parisuhdeväkivallan käsittelyyn oikeusjärjestelmässä liittyy monia erityisiä haasteita. Käsitteenä henkinen väkivalta on melko uusi, ja keinot sen tunnistamiseen ja käsittelyyn ovat tällä hetkellä riittämättömät.

Henkisen parisuhdeväkivallan monimuotoisuus vaikeuttaa sen tunnistamista ja kriminalisointia. Yhteistä henkisen parisuhdeväkivallan eri muodoille on se, että tekijä yrittää hallita ja alistaa uhria käytöksellään. Henkistä parisuhdeväkivaltaa on mm. kumppanin haukkuminen, mitätöinti, painostaminen, uhkailu ja eristäminen esimerkiksi ystävistä ja läheisistä.

Henkisen parisuhdeväkivallan uhrit eivät välttämättä itsekään tiedosta olevansa väkivallan uhreja, sillä yleisesti väkivalta mielletään vieläkin lähinnä vain fyysisiksi teoiksi. Tutkimuksessa on kuitenkin todettu, että vakavista fyysisistä pahoinpitelyistä syntyy usein vielä vakavampia ja pitkäaikaisempia henkisiä seurauksia.

Henkisen parisuhdeväkivallan muodoista ja haitallisuudesta pitäisi tiedottaa enemmän, jotta se nähtäisiin ongelmana, johon täytyy puuttua ja joka täytyy kriminalisoida. Silloin myös uhrit uskaltaisivat ilmoittaa väkivallasta useammin.

Henkistä väkivaltaa voidaan tällä hetkellä käsitellä sekä rikosprosessissa että sovittelussa, joihin kumpaankin liittyy ongelmia. Tehokas ja onnistunut käsittely rikosprosessissa edellyttää, että jokin rikosnimike sopii tekoihin. Esimerkiksi pahoinpitelyn tunnusmerkistöä voidaan soveltaa henkiseen väkivaltaan, jos se on vahingoittanut uhrin terveyttä.

Terveyden vahingoittaminen voi ilmetä mielenterveyden häiriöinä, mutta näiden on oltava todistettavasti syy-yhteydessä tapahtuneeseen henkiseen väkivaltaan. Henkinen parisuhdeväkivalta ei kuitenkaan välttämättä aiheuta varsinaista mielenterveydenhäiriötä, vaikka jättääkin kokijaansa pitkäaikaiset jäljet.

Rikosprosessissa henkistä parisuhdeväkivaltaa voidaan käsitellä myös pakottamisena, laittomana uhkauksena sekä vainoamisena. Näissä rikosnimikkeissä tekijä uhkaa uhria eli kyseessä on henkinen väkivalta. Oikeuskäsittelyssä rikosnimikkeisiin sisältyvät muut teot saavat kuitenkin enemmän huomiota. Uhrien oikeussuojan vuoksi henkisen väkivallan käsittely pitäisi tehdä kokonaisvaltaisemmin mahdolliseksi.

Parisuhdeväkivallan sopivuudesta sovitteluun on käyty paljon keskustelua sekä puolesta että vastaan. Varsinkin henkisen parisuhdeväkivallan tapauksessa sovittelun onnistuminen on kyseenalaista. Tasa-arvoisen sovitteluympäristön luominen tilanteessa, jossa toinen on alistanut toista osapuolta mahdollisesti vuosia voidaan pitää mahdottomana.

Uusintarikollisuutta ei saa sovitella, mutta yleensä henkinen parisuhdeväkivalta kestää vuosia, joten kyse ei ole yksittäisestä teosta. Lisäksi sovittelutilanteessa valtaa käyttävä osapuoli voi ohjailla ja painostaa toista, eikä maallikkosovittelija ehkä tunnista tällaisia hienovaraisia väkivallan muotoja.

Tuomioistuimessa käsitellään vain syytteessä kuvattua tekoa, mutta sovittelussa ongelmaa voidaan lähestyä laajemmin ja siihen sisältyy myös mahdollisuus käsitellä asiaan liittyviä tunteita, mikä on tärkeää. Hyvänä ja huonona puolena on käsittelyn yksityisyys. Parisuhdeasioista ja -väkivallasta kertominen yleisön edessä ei varmastikaan ole helppoa ja sovittelussa asioista saa keskustella rauhassa. Toisaalta julkinen käsittely voi vaikuttaa tekijään enemmän sen tuoman mahdollisen häpeän ja paheksunnan vuoksi. Suljettu sovittelu voi piilottaa ongelman.

Suurin haaste henkisen parisuhdeväkivallan käsittelyssä on tällä hetkellä se, ettei se sovi kunnolla mihinkään rikosnimikkeeseen. Olisi erittäin tärkeää, että kaikkia väkivallan muotoja pystyttäisiin käsittelemään tehokkaasti rikosprosessissa tai sovittelussa ja tekijät voitaisiin saattaa vastuuseen. Tällä hetkellä henkisen väkivallan uhrin oikeussuojassa on paljon parannettavaa.

Kun väkivallan tunnistaminen, yhteiskunnallinen keskustelu ja paheksuttavuus lisääntyvät, on kaikkia väkivallan muotoja tulevaisuudessa helpompi käsitellä myös oikeudellisesti. Väkivallan näkeminen fyysisiä tekoja laajempana ilmiönä sekä seuraamusten henkisten vaikutusten havaitseminen on keskeistä. Varsinkin henkinen väkivalta jättää pitkäaikaiset jäljet uhriinsa, joten sen tehokas käsittely oikeusjärjestelmässä tulisi olla selviö.

Teksti perustuu Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa opintojaksolla ”Domestic violence contextualised” kirjoitettuun oikeusnotaaritutkielmaan (kirjoittajan luvalla blogimuotoon editoinut S. Lidman).

Naistenpäivänä juhlitaan naisia…

 …mutta vuodessa on 364 miesten päivää. Naurattaako? Näitä näennäisnokkelia sutkauksia kuulee myös itseään tasa-arvon kannattajina pitäviltä.

Naisten ja miesten oikeudet ovat tietenkin yhtä tärkeitä, mutta niihin kytkeytyvät haasteet ovat usein sukupuolittuneita. Esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta on aina ollut tyypillisesti seksuaalistunutta, ja naisen keho on ollut sekä sanallisten että fyysisten loukkausten objekti. 

Tähän liittyen on viime aikoina tapahtunut kummia: suomineitojen turvallisuus ja koskemattomuus ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla.

Epäilyt turvapaikanhakijoista raiskaajina ovat herättäneet naisten suojelijat sikeästä unestaan. Nyt he käyvät partioimaan kaduille, suoltavat blogeja ja huutavat somessa. Samaan aikaan väkivallan vastaista ja monikulttuurisuutta edistävää työtä tekeviä uhkaillaan juuri niillä laittomuuksilla, joilta puhtoisiksi esineellistetyt, uhri-statuksella vaiennetut naiset halutaan pelastaa.

Missä nämä jalot ritarit ennen piileksivät? Eivät he karauttaneet apuun, kun naiset joutuivat tuttaviensa raiskaamiksi tai väkivallan kohteiksi omissa kodeissaan. Seksuaalisen väkivallan haavoittavuus yritetään nyt omia rasismin ja naisvihan keppihevoseksi. Yhtäällä vähemmistöryhmiin kohdistuu yleistävien syytösten leima, toisaalla jatkuu ikivanha uhrien syyllistäminen. 

Tasa-arvo ja väkivallattomuus hyödyttävät kaikkia ihmisiä riippumatta oletetusta sukupuolesta, kulttuuritaustasta tai muusta vastaavasta. Tämä on ihmisoikeuksien kova ja globaali ydin, jonka on säilyttävä kristallinkirkkaana myös yhteiskunnallisten ja taloudellisten kriisien aikana.

Millä asenteella siis juhlit naistenpäivää? Ulottuuko tuo henki koko vuoteesi?

Rohkaiskoon muutosvoima, jonka naisasialiike sysäsi aikoinaan liikkeelle, näkemään erilaiset haavoittuvat ryhmät paremmin. Höystettäköön tätä rohkeudella puhua suoraan ja maltilla olla tekemättä liian suorasukaisia johtopäätöksiä ilman tarkempaa tutkimusta. Reseptini on: ihmisoikeudet vuoden kaikkina päivinä!

Satu Lidman

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Amnesty-lehden (1/2016) kolumnipalstalla.

Kulttuurin yhteyksistä väkivaltaan on puhuttava

Rasismia ja turhia pelkoja ei pidä lietsoa, mutta sekä viranomaisten että oikeusistuinten pitää tunnistaa kunniaan liittyvä väkivalta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kesällä 2015 nuoren miehen sisarensa ”kunniamurhan” valmistelusta. Tammikuun lopussa Helsingin hovioikeus kumosi tuomion. Kyseessä on ennakkotapaus, joka saattaa vaikuttaa vastaavien juttujen tulkintaan jatkossa.

Käräjäoikeus totesi, että teon pääasiallinen motiivi oli veljen pyrkimys palauttaa perheen kunnia. Tuomion perusteluista käy ilmi, että tapaus sisältää tyypillisiä kunniakäsityksiin liittyvän yhteisöllisen väkivallan piirteitä. Veli oli jo vuosien ajan kontrolloinut ja ”rangaissut” siskoaan, jonka käytöstä hän piti perheen maineelle epäsopivana.

Hovioikeus vetosi puuttuvaan näyttöön ja jätti voimaan ainoastaan pahoinpitelytuomion. Onko ratkaisu osoitus siitä, ettei oikeusjärjestelmä tunnista yhteisöllisen väkivallan toimintamekanismeja?

On selvää, että rikossoikeudellinen vastuu säilyy aina tekijällä eikä kenenkään kulttuuritausta saa vaikuttaa tuomioistuinten ratkaisuihin. Kulttuurista on kuitenkin uskallettava puhua rikosten yhteydessä, kun se auttaa tunnistamaan riskejä ja ehkäisemään väkivaltaa.

Yllä kuvatussa tapauksessa käräjäoikeus arvioi, että sisaren surmaamisen vaara oli suuri. Kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet tunteva tietää, että uhrin asema pysyy suojattomana, mikäli perheen kunniaan kohdistuneen loukkauksen katsotaan vaativan hyvittämistä. Tilanne voi eskaloitua vakavaksi väkivallaksi, mutta valtaosa näistä teoista ja niiden motiiveista jää viranomaisilta piiloon. 

Istanbulin sopimuksena tunnettu Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus velvoittaa Suomea ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksen mukaan valtion huolellisuusvelvoite edellyttää uhrin suojelua, mikäli viranomaiset tietävät tai heidän olisi pitänyt tietää henkeä uhkaavasta todellisesta ja välittömästä vaarasta.

On syytä pohtia, miten kunniaan liittyvän väkivallan uhrit saataisiin ilmoittamaan rikoksista herkemmin. Tätä ei edistä se, että nykyisessä jännitteisessä ilmapiirissä turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin ja heidän parissaan työskenteleviin kohdistuu vihapuhetta, uhkauksia ja väkivaltaa.

Kulttuuritaustasta ja väkivallasta puhuminen samassa yhteydessä on riskialtista ja herättää voimakkaita tunteita. Tämä näkyi muun muassa niissä reaktioissa, joita poliisin tiedotus ulkomaan kansalaisten tekemien rikosten lisääntymisestä kirvoitti äskettäin.

Ulkomaalaisten määrän kasvu nostaa heidän tekemiensä rikosten lukumäärää, mutta tilastojen liian suorasukainen tulkinta johtaa helposti kokonaisten ryhmien leimaamiseen. Kärsijöiksi joutuvat silloin kaikki vierailta vaikuttavat – myös lakia noudattavat ja Suomessa syntyneet – ihmiset. Silti kantaväestö tekee leijonanosan väkivalta- ja seksuaalirikoksista, ja niissä uhreina on myös ulkomaalaistaustaisia.

Usein unohtuu, etteivät kaikki ulkomaalaisten rikokset ole kulttuurisidonnaisia. Toisaalta kantaväestön rikokset, kuten humalassa tehdyt pahoinpitelyt tai perheväkivalta, voidaan tulkita osaksi suomalaista väkivaltakulttuuria. Niitä kuitenkin pidetään yksilöiden väärinä tekoina, ei osoituksina viiteryhmän ajatusmaailmasta. 

Oikeusvaltiossa tekijän ja uhrin etninen tausta ei saa vaikuttaa teon paheksuttavuuteen, mutta väkivaltaa ylläpitäville ja piilotteleville kulttuurisille rakenteille ei silti pidä tulla sokeaksi. Keskustelussa on säilytettävä järjen ja yhdenvertaisuuden ääni, jotta yhteiskunnan voimavarat hyödyttäisivät parhaalla mahdollisella tavalla rikosten ehkäisyä ja oikeudenmukaisuutta. 

On aika oppia muiden maiden kokemuksista ja investoida tulevaisuuteen. Esimerkiksi Ruotsissa yhteisöllisen väkivallan kysymyksiin herättiin vasta Fadime Sahindalin murhan jälkeen vuonna 2002, vaikka merkkejä väkivallasta oli nähtävissä jo aiemmin. Suomella on nyt välitön tarve viranomaisten, poliitikkojen sekä sosiaali- ja terveyssektorin tutkimusperusteiseen koulutukseen.

Väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa. Mahdollisuus myönteiseen muutokseen on yhteisöjen sisällä. Yksittäisen ihmisen ajatuksista ja suhteesta väkivaltaan ei tule tehdä johtopäätöksiä hänen oletetun kulttuuritaustansa perusteella.

Satu Lidman ja Tuuli Hong

Lidman on dosentti ja Hong väitöskirjatutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Helsingin Sanomissa 6.2.2016 (Vieraskynä).

Fiksujen ihmisten kasvatusvastuu

On hyvä asia, että seksuaalinen ahdistelu ja parisuhteen vallankäyttö ovat saaneet viime aikoina mediatilaa. Näillä kahdella teemalla on myös paljon yhteistä kosketuspintaa, onhan keskustelussa pohjimmiltaan kyse sukupuolirooleista, keskeneräisestä tasa-arvosta, toisen ihmisen kunnioittamisesta – sekä siitä, minkä oikeastaan ymmärrämme olevan väkivaltaa.

Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen otti kantaan miesten parisuhteessa kokemaan väheksymiseen. Hän perusteli miehen alistumista puolisonsa dominoivaan vallankäyttöön muun muassa ikivanhalla ajatuksella naisen sujuvammasta supliikista, paremmasta kyvystä kertoa tarpeistaan verbaalisesti.

Tässä asetelmassa vastapoolina ajatellaan usein olevan miehen oletettu väkivaltaisuus, jolla hän ikään kuin kompensoi sanallista altavastaajuuttaan. Korostettakoon, että kyse on leimallisesti kulttuurisista rakenteista, siis sukupolvilta toisille siirtyvistä malleista. Psykologi ja psykoterapeutti Lauri Mannermaa totesikin lapsuuden kokemusten vaikuttavan syvästi siihen, miten aikuisina toimimme parisuhteessa.

Empiirinen todistusaineisto miesten kyvystä ilmaista empatiaa ja omia tunteita ei tule kasvamaan mikäli toistamme vanhaa mantraa, jossa pojat pysyvät poikina. Siksi kaikkia lapsia on sukupuolesta riippumatta rohkaistava ymmärtämään oma arvonsa ja huomioimaan muut. Rajat ja rakkaus -teesi sopii tähänkin.

Kuten Vaaranen toi esiin, läheisessä ihmissuhteessa toinen toisensa kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää. Molemmilla on velvollisuuksia ja oikeuksia, eikä toisen yli käveleminen ole perheen kokonaisuuden etu. Niin fiksun miehen kuin fiksun naisenkaan ei tule niellä huonoa kohtelua kenenkään taholta. Sama asetelma pätee #lääppijä -kohun suhteen: toisten koskemattomuutta on kunnioitettava eikä ahdistelusta tarvitse vaieta.

Asennemuutos on mahdollinen, mikäli havahdumme näkemään pinttyneet sukupuolioletukset arkielämän ongelmien takana ja reagoimme niihin rakentavasti. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että myös asiattomaan leimaamiseen ja yleistämiseen on kiinnitettävä entistä herkemmin huomiota. Seksuaalinen ahdistelu on laaja, historiasta tuttu ja globaali ongelma, jonka kohteena ovat tyypillisesti naiset ja tekijöinä miehet. Mutta ei aina, eivätkä kaikki.

Ahdistelun ja sukupuolittuneen vallankäytön yhteydessä melutaan myös feminismistä, ja tämäkin on hyvä asia. Moni näyttää edelleen kuvittelevan, että feministi on nimike, jonka perusteella voisi tehdä henkilöä tuntematta tarkan analyysin hänen ajatuksistaan. Näin ei tietenkään ole.

Tässä blogissa tarkastellun väkivallan ennaltaehkäisyn kannalta toimivaa feminismiä on jokaisen ihmisen oikeus olla oma itsensä niin kauan kuin ei loukkaa muita. Tämä verraten yksinkertainen, ihmisoikeuslähtöinen asenne voi auttaa yksilöiden toimintakykyä lamaannuttavan kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän purkamisessa. Sen avulla voidaan tukea miehiksi kasvavia poikia, jotta he rohkaistuvat hylkäämään yhtäältä puhumattomuuden ja toisaalta naisten esineellistämisen kulttuurin sekä muut totuttuun maskuliinisuuteen liitetyt (kielteiset) kulttuuriset koodit.

Joten, aikuiset sukupuoleen katsomatta, tyttöjen ja poikien kasvattaminen on meidän vastuullamme! Niin omassa perheessä ja lähipiirissä, opettajina kuin kansalaisinakin. Jos lapset oppivat kotona ja hiekkalaatikolla näkemään kaikki ihmiset yhtä arvokkaina yksilöllisinä toimijoina, tämä kulttuuri kannattelee aikuisuudessakin. Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia sen jatkuvuudesta niin koululaitoksen, työelämän, oikeusjärjestelmän kuin julkisen sanan keinoin.

Myönteinen esimerkki ja välitön puuttuminen tilanteisiin, joissa lapsi ei kunnioita toisen ihmisen rajoja on otettava tavaksi. Opetellaan tekemään se ystävällisesti, ikätason mukaisesti asiaa selittämällä ja dialogiin pyrkimällä. Tämä on ruohonjuuritason ihmisoikeustyötä, jonka avulla voimme lisätä yleistä hyvinvointia ja tehdä jotain konkreettista väkivaltakulttuurin kierteen katkaisemiseksi!

Satu Lidman