tiistai 9. helmikuuta 2016

Kulttuurin yhteyksistä väkivaltaan on puhuttava

Rasismia ja turhia pelkoja ei pidä lietsoa, mutta sekä viranomaisten että oikeusistuinten pitää tunnistaa kunniaan liittyvä väkivalta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kesällä 2015 nuoren miehen sisarensa ”kunniamurhan” valmistelusta. Tammikuun lopussa Helsingin hovioikeus kumosi tuomion. Kyseessä on ennakkotapaus, joka saattaa vaikuttaa vastaavien juttujen tulkintaan jatkossa.

Käräjäoikeus totesi, että teon pääasiallinen motiivi oli veljen pyrkimys palauttaa perheen kunnia. Tuomion perusteluista käy ilmi, että tapaus sisältää tyypillisiä kunniakäsityksiin liittyvän yhteisöllisen väkivallan piirteitä. Veli oli jo vuosien ajan kontrolloinut ja ”rangaissut” siskoaan, jonka käytöstä hän piti perheen maineelle epäsopivana.

Hovioikeus vetosi puuttuvaan näyttöön ja jätti voimaan ainoastaan pahoinpitelytuomion. Onko ratkaisu osoitus siitä, ettei oikeusjärjestelmä tunnista yhteisöllisen väkivallan toimintamekanismeja?

On selvää, että rikossoikeudellinen vastuu säilyy aina tekijällä eikä kenenkään kulttuuritausta saa vaikuttaa tuomioistuinten ratkaisuihin. Kulttuurista on kuitenkin uskallettava puhua rikosten yhteydessä, kun se auttaa tunnistamaan riskejä ja ehkäisemään väkivaltaa.

Yllä kuvatussa tapauksessa käräjäoikeus arvioi, että sisaren surmaamisen vaara oli suuri. Kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet tunteva tietää, että uhrin asema pysyy suojattomana, mikäli perheen kunniaan kohdistuneen loukkauksen katsotaan vaativan hyvittämistä. Tilanne voi eskaloitua vakavaksi väkivallaksi, mutta valtaosa näistä teoista ja niiden motiiveista jää viranomaisilta piiloon. 

Istanbulin sopimuksena tunnettu Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus velvoittaa Suomea ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksen mukaan valtion huolellisuusvelvoite edellyttää uhrin suojelua, mikäli viranomaiset tietävät tai heidän olisi pitänyt tietää henkeä uhkaavasta todellisesta ja välittömästä vaarasta.

On syytä pohtia, miten kunniaan liittyvän väkivallan uhrit saataisiin ilmoittamaan rikoksista herkemmin. Tätä ei edistä se, että nykyisessä jännitteisessä ilmapiirissä turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin ja heidän parissaan työskenteleviin kohdistuu vihapuhetta, uhkauksia ja väkivaltaa.

Kulttuuritaustasta ja väkivallasta puhuminen samassa yhteydessä on riskialtista ja herättää voimakkaita tunteita. Tämä näkyi muun muassa niissä reaktioissa, joita poliisin tiedotus ulkomaan kansalaisten tekemien rikosten lisääntymisestä kirvoitti äskettäin.

Ulkomaalaisten määrän kasvu nostaa heidän tekemiensä rikosten lukumäärää, mutta tilastojen liian suorasukainen tulkinta johtaa helposti kokonaisten ryhmien leimaamiseen. Kärsijöiksi joutuvat silloin kaikki vierailta vaikuttavat – myös lakia noudattavat ja Suomessa syntyneet – ihmiset. Silti kantaväestö tekee leijonanosan väkivalta- ja seksuaalirikoksista, ja niissä uhreina on myös ulkomaalaistaustaisia.

Usein unohtuu, etteivät kaikki ulkomaalaisten rikokset ole kulttuurisidonnaisia. Toisaalta kantaväestön rikokset, kuten humalassa tehdyt pahoinpitelyt tai perheväkivalta, voidaan tulkita osaksi suomalaista väkivaltakulttuuria. Niitä kuitenkin pidetään yksilöiden väärinä tekoina, ei osoituksina viiteryhmän ajatusmaailmasta. 

Oikeusvaltiossa tekijän ja uhrin etninen tausta ei saa vaikuttaa teon paheksuttavuuteen, mutta väkivaltaa ylläpitäville ja piilotteleville kulttuurisille rakenteille ei silti pidä tulla sokeaksi. Keskustelussa on säilytettävä järjen ja yhdenvertaisuuden ääni, jotta yhteiskunnan voimavarat hyödyttäisivät parhaalla mahdollisella tavalla rikosten ehkäisyä ja oikeudenmukaisuutta. 

On aika oppia muiden maiden kokemuksista ja investoida tulevaisuuteen. Esimerkiksi Ruotsissa yhteisöllisen väkivallan kysymyksiin herättiin vasta Fadime Sahindalin murhan jälkeen vuonna 2002, vaikka merkkejä väkivallasta oli nähtävissä jo aiemmin. Suomella on nyt välitön tarve viranomaisten, poliitikkojen sekä sosiaali- ja terveyssektorin tutkimusperusteiseen koulutukseen.

Väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa. Mahdollisuus myönteiseen muutokseen on yhteisöjen sisällä. Yksittäisen ihmisen ajatuksista ja suhteesta väkivaltaan ei tule tehdä johtopäätöksiä hänen oletetun kulttuuritaustansa perusteella.

Satu Lidman ja Tuuli Hong

Lidman on dosentti ja Hong väitöskirjatutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Helsingin Sanomissa 6.2.2016 (Vieraskynä).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos rakentavasta keskustelusta!