maanantai 21. syyskuuta 2015

Välinpitämättömyys käy kalliiksi


Mitä ovat nuo usein mainitut ”rakenteet”, jotka ylläpitävät väkivaltaa yhteiskunnassa? Ne ovat esimerkiksi taloudellisia valintoja. Muun muassa sitä, että säästöjen nimissä vähennetään turvakotipaikkoja ja jäädytetään väkivaltaa kohdanneiden 24/7-puhelinpalveluhanke. Siitäkin huolimatta, että Suomi on sitoutunut päinvastaiseen allekirjoittaessaan 1.8.2015 voimaan tulleen Istanbulin sopimuksen (Euroopan Neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja poistamista koskeva yleissopimus).


Rakenteet ovat myös rikosoikeutta, jossa huomio kiinnittyy esimerkiksi pahoinpitelyjen osalta yksisilmäisesti tekijään sekä syytteeseen johtavaan tekoon. Osin sokeus, osin keinottomuus johtavat lähisuhdeväkivallalle tyypillisen toistuvan uhriutumisen ohittamiseen. Kuitenkin viranomaisten tietoon tullut rikos on harvoin yksittäinen teko, pikemminkin sitä edeltävät vuosien kierre sekä väkivallan vääristynyt ”normalisoituminen” osaksi parisuhdetta. Samoin yhteisöllisen, esimerkiksi kunniakäsityksiin liittyvän, väkivallan syvin ydin lipsuu oikeusjärjestelmämme tavoittamattomiin. Yksittäisen henkilön tuomitseminen ei välttämättä lopeta väkivallan uhkaa, mikäli yhteisön sosiaalinen kontrolli jatkuu.

Lähisuhdeväkivalta on globaali ja sukupuolittunut ilmiö, joka kohdistuu suurelta osiin naisiin. Asetelman taustalla on pitkä patriarkaalinen historia, jossa yhteiskunnallinen ja yksityinen vallankäyttö on jakautunut miesten ja naisten välillä epätasaisesti. Silti kuka tahansa – sukupuolesta, kulttuuritaustasta, koulutustasosta tai muista vastaavista tekijöistä huolimatta – voi joutua kokemaan väkivaltaa lähisuhteessa. Tietyissä tilanteissa sille kuitenkin altistutaan aivan erityisesti. Esimerkiksi eron jälkeinen aika, kumppanin omistushalu, yhteisön halu rajoittaa yksilöiden valinnanvapautta ja naisen heikko yhteiskunnallinen asema nostavat lähisuhdeväkivallan riskiä.

Tämän päivän Suomessa sukupuolten yhdenvertaisuus on toki itsestään selvempää ja konkreettisempaa kuin edellisten sukupolvien aikana. Silti lähisuhdeväkivallan yleisyys ja ilmoittamatta jättämisen korkeat luvut sekä esimerkiksi avioliitossa tapahtuvan raiskauksen myöhäinen kriminalisointi (1994) hämmästyttävät edelleen. Historiallisesti katsottuna naisiin kohdistuva väkivalta onkin noussut vasta äskettäin laajemman yhteiskunnallisen huomioin kohteeksi.

Yleistä hyvinvointia jarruttavat yhä kulttuuriset rakenteet, joihin kuuluvat myös menneisyydestä kumpuavat, eriytyneitä sukupuolirooleja pönkittävät asenteet. Ja juuri asenteet ovat niin arkielämän käytäntöjen, yksittäisten ihmisten tekojen kuin poliittisten ratkaisujenkin taustalla. Asenteet muuttuvat hitaasti, ja niitä on usein vaikea eritellä, koska niihin kasvetaan lapsuudesta alkaen.

Väkivallan ehkäiseminen ja uhrien auttaminen edellyttävät lähisuhdeväkivallan erityisten riskitekijöiden ja ominaispiirteiden tunnistamista. Tämä on kaikkien yhteiskunnan jäsenten etu, sillä väkivalta on kuin järveen heitetty kivi; se solahtaa läpi yhdestä kohtaa, mutta veden pintaan syntyvät renkaat laajenevat ja ulottuvat kauas. Siksi valtion ihmisoikeusvastuun tulee toteutua myös taloudellisesti ankeina aikoina. Väkivallan vastaisille hankkeille on annettava työrauha takaamalla toiminnan edellytykset pitemmällä tähtäimellä. Alimitoitetun ja ylikuormitetun henkilökunnan energian soisi kuluvan varsinaiseen työhön rahoituksen jatkuvuudesta huolehtimisen sijaan.

Sukupuoli- ja kulttuurisensitiivisyys tulee juurruttaa kantavaksi periaatteeksi niin sosiaali-, terveys- ja kasvatusalojen kuin poliisin ja juristien koulutuksessa. Tämä tarkoittaa sukupuoleen ja kulttuuritaustaan liittyvien tekijöiden merkittävyyden tunnistamista väkivaltaa ehkäistäessä ja siitä rangaistaessa. Se ei tarkoita tekijän rikosoikeudellisen vastuun kaventumista tai väkivallan hyväksymistä. Se ei myöskään tarkoita itselle vieraan kulttuurin täydellistä tuntemista vaan herkistymistä sekä tekijän että uhrin taustoille. Ilman sukupuoli- ja kulttuurisensitiivisyyttä ihmisoikeudet eivät voi aidosti toteutua kodeissa, kouluissa, työelämässä ja yhteiskunnassa yleensä.

Tarvitaan monivuotisia taloudellisia ja rakenteellisia ratkaisuja, sekä sen tosiseikan tunnustamista, ettei Suomi ole ihmisoikeuksien mallimaa. Vuosien varrella se on saanut muun muassa CEDAW-komitealta huomautuksia kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien toteutumattomuudesta erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan alueella. Siksi Väkivaltakulttuurin perintö -kirjan kirjoittaminen ja tämän blogin avaaminen oli tarpeellista 2010-luvun kansainvälistyvässä, monikulttuurisessa Suomessa.

Rikosprosessi on yhteiskunnassa vain yksi, ja mielellään se viimeisin tapa, reagoida väkivaltaan. Ennaltaehkäisevä asennekasvatus, väkivallan moninaisuutta koskevan tietoisuuden ja tiedon lisääminen sekä auttamispalvelujen riittävyydestä huolehtiminen ovat merkittäviä sijoituksia suomalaisten tulevaisuuteen. Näiden tulee kuulua Suomen kärkihankkeisiin, sillä hyvinvoinnin lisääminen kasvattaa myös kilpailukykyä. 

Puhdas järki sanoo, että väärässä paikassa säästäminen käy lopulta kalleimmaksi – riippumatta siitä mitataanko säästöjä ja kuluja euroissa vai inhimillisessä kärsimyksessä.

Satu Lidman

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos rakentavasta keskustelusta!