Kenen tulee puhua kunniaan liittyvästä väkivallasta – ja miten?

Kunniaan liittyvä väkivalta on latautunut kysymys, josta keskustellaan Suomessa nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Ilmiö itsessään on tosin tunnettu jo pitkään: 1990-luvun alusta alkaen ennaltaehkäisyn ja auttamisen asiantuntemus on kerääntynyt erityisesti järjestöihin, vaikka ruohonjuuritason työskentely ei välttämättä ole näkynyt mediassa.

Keskustelun monipuolistuminen ja moniäänistyminen on erittäin tervetullutta. Sitä käydään nyt kiihtyvällä tahdilla viranomaisten ja kolmannen sektorin, osin päättäjienkin kesken. Akateemisten tutkijoiden ääntä sen sijaan kaivattaisiin enemmän. Kasvonsa ilmiölle ovat antaneet myös yksilöt, joille aihe on tavalla tai toisella osa omaa elämänpiiriä – ja yhä useammin he ovat samalla jonkin relevantin alan asiantuntijoita.

Aineksia ratkaisukeskeiseen ja rakentavaan keskusteluun on olemassa! Samalla huoli ilmiön laajuudesta ja puutteellisesta varautumisesta kasvaa. Medianostot ovat lisääntyneet erityisesti viime keväänä Haagassa tapahtuneen puukotuksen jälkeen. Somessa nämä ovat poikineet maahanmuuttajaryhmien väkivaltaistamista ja leimaamista, mutta huoli on konkretisoitunut myös yhteiskunnallisiin toimiin.

Helsingin poliisissa on kehitetty toimintamalleja, MARAK-riskinarviointilomakkeeseen on kirjattu kehotuksia huomioida laajennetun perhepiirin vaikutus, kunniaan liittyvä väkivalta on sisällytetty pian julkaistavaan lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy- ja toimenpideohjelmaan. Selvitystyö erillislakien tarpeellisuudesta on käynnissä. Sukuelinten silpomista koskeva uusi toimintaohjelma julkaistiin alkuvuonna. Laaditaanko Suomeen kunniaan liittyvää väkivaltaa kaikissa muodoissaan koskeva toimintaohjelma, jollainen Ruotsissa on ollut vuodesta 2007, jää nähtäväksi.

Koulutusta ja rakenteita leimaa tällä hetkellä hajanaisuus. Keskustelu on paikoin varovaista tai aiheesta vaietaan rasismisyytösten pelossa. Ongelmaa saatetaan myös väheksyä etäännyttämällä se kulttuurirelativistisesti jonkin itsestä erillisen ryhmän omaksi asiaksi, johon ei muka ole syytä puuttua. Havaittavissa on myös energistä asiaan tarttumista. Miten tämä kanavoitaisiin parhaiten väkivallan vastaiseen työhön?

Väkivaltaa ei tule hyväksyä, mutta onnistunut auttamistyö edellyttää sen taustatekijöiden ymmärtämistä. Emme voi olettaa, että vuosituhansien aikana juurtuneet kulttuuriset käsitykset sukupuolesta, vallasta ja yksilön oikeuksista muuttuisivat nopeasti. Prosessi on ollut hidas ja se on monelta osin kesken myös ns. kantaväestön keskuudessa.

Asennemuutos ei tapahdu ylhäältä annetuilla käskyillä. Sen on tultava yhteisöjen sisältä ja se on koettava mielekkääksi. Sen on koskettava väkivaltaa ylläpitäviä ja piilottavia haitallisia perinteitä. Sen sijaan kulttuurin myönteisiä piirteitä tulee vaalia, eikä niistä ole syytä luopua. Näiden erottamiseksi toisistaan tarvitaan kulttuurisensitiivistä dialogia eri toimijoiden välillä. Tämä tarkoittaa vuorovaikutusta, jossa halutaan ymmärtää itselle vierasta ajattelutapaa ihmisoikeuksista tinkimättä.

Pikkuparlamentin kansalaisinfossa järjestettiin eilen avoin keskustelutilaisuus kunniaan liittyvästä väkivallasta. Sali oli viimeistä paikkaa myöten täysi. Koolla oli järjestöjen ja poliisin edustajia, aiheesta kiinnostuneita kansalaisia ja mediaa, mutta vankimmin vallankahvassa olevia päättäjiä edusti ilmeisesti vain tilaisuuden koolle kutsunut eduskunnan varapuhemies Tuula Haatainen.

Puheenvuoronsa esittivät Johanna Latvala (Ihmisoikeusliitto), Natalie Gerbert (Monika-Naiset), Martta October (THL), Lähi-idän ja islamin asiantuntija Seida Sohrabi, ihmisoikeusaktivisti Eva Tawasoli ja Helsingin kaupungin palveluneuvoja Hamed Shafae. Tilaisuus osoitti, että asiantuntemusta ja kiinnostusta on – mutta keskusteltavaa ja tekemistä riittää.

On hienoa, että kunniaan liittyvä väkivalta raamitetaan enenevässä määrin yhtäältä osaksi naisiin kohdistuvan ja sukupuolittuneen väkivallan globaalia kirjoa, sekä toisaalta suomalaiseen hyvinvointiin vaikuttavana, omanlaistaan asiantuntemusta vaativana kysymyksenä.

Oikeus väkivallattomaan elämään kuuluu kaikille, mutta tähän tavoitteiseen ei päästä tasapäistävällä auttamisjärjestelmällä. Kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet on tunnistettava ja huomioitava. Tähän tarvitsemme rohkeaa ajatustenvaihtoa eri alojen asiantuntijoiden, aktiivisten kansalaisten ja väkivallan riskiryhmien edustajien välillä.

Ilman valtion sitoutumista systemaattiseen ammattilaisten koulutukseen, valtakunnallisten rakenteiden luomiseen ja pysyvään resursointiin ei kuitenkaan voida saavuttaa laajamittaisia tuloksia. Istanbulin sopimus on pantava täytäntöön myös näiltä osin, sillä kulttuurin, tavan, uskonnon, perinteen tai kunniakäsitysten ei voi katsoa oikeuttavan väkivaltaa tai vaikuttavan alentavasti rangaistustasoon missään tilanteessa (§42).

Kissa pöydälle ja megafonin äänenvoimakkuus kaakkoon! Meidän ei tule odottaa, että Suomessa tapahtuu – tai pikemminkin identifioidaan – ensimmäinen ns. kunniamurha. Avointa keskustelua ja järjestelmällisiä toimia tarvitaan nyt.

Satu Lidman 1.10.2019

-->